Ravut kertovat toivosta

rapujuhlat21.jpg

rapujuhlat20.jpg

rapujuhlat4.jpg

Nyt haluan kertoa teille pienen tositarinan ravuista ja toivosta.

Silloin kun mun mamma oli pieni, 1930-luvulla, sen äiti ravusti Kakskerranjärvestä niin paljon rapuja, että se pystyi myymään niitä. Kun mun äiti oli pieni, 1960-luvulla, rapuja oli jonkin verran, muttei enää valtavia määriä. Sen sijaan kun mä olin pieni, 1990-luvulla, näin siellä kerran yhden vauvaravun. Ravut olivat kadonneet.

Kakskerranjärvi on niitä järviä, jotka ovat ihmisten toiminnan vuoksi pikkuhiljaa saastunut huonoon kuntoon. Sen ympäröiviltä pelloilta ja ojista on valunut veteen lietettä, joka rehevöittää veden. Joskus 1990-luvun lopulla alkoi vuodet, jolloin viimeistään heinäkuussa järvi oli täynnä öljymäistä, haisevaa ja myrkyllistä sinilevää. Järvessä ei pystynyt enää uimaan.

Me surtiin järveä ja luultiin, että se on tuhoutunut iäksi. Lapsuuden onnelliset kesät, jolloin järvessä voi pulikoida vielä elokuussa, tuntuivat olevan takanapäin. Ihmisten teot olivat taas kerran tuhonneet luontoa peruuttamattomasti. Järvi oli raiskattu ja pilalla.

 

Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet järven lopulliseen tuhoon. Pelastusoperaatioon vaadittiin poliittista tahtoa ja toimintaa. Syksyllä 2007 sellaisia peltoja, joilta valui erityisesti lietettä järveen, päätettiin laittaa kesannolle ympäristötukisopimuksen avulla (kiitos EU!). Järveä alettiin hapettaa.

Pikkuhiljaa pintaveden fosforipitoisuudet alenivat ja sinilevä kaikkosi. Toivo alkoi nousta.

Noin vuosi sitten kesällä meidän mökille saapui kirje, jossa kerrottiin, että Kakskerran järveen on istutettu joukko rapuja. Nyt ne olivat lisääntyneet niin hyvin, että niitä suositellaan ravustettavaksi, jottei niitä tulisi liikaa. Liikapopulaatio nimittäin johtaisi raputauteihin. Tämä kertoo siitä, että järvi voi taas hyvin. Ei vielä yhtä hyvin kuin 1930-luvulla, jolloin vesi oli hyvin kirkasta. Mutta kuitenkin huomattavasti paremmin kuin 2000-luvun alussa, jolloin me oikeasti ajateltiin, että tuo järvi on tuhon oma.

Ja niinpä me alettiin ravustaa. Ja härregyyd sieltä nousi valtavasti rapuja. Isoja saksia, meheviä pyrstöjä! Mieletöntä herkkua. Tästä syystä tuntuu erityisen juhlavalta, että nykyään meidän rapujuhlissa syödään itse nostettuja rapuja. Mun unelmissain Alppunen ravustelee jonain päivänä kirkkaasta järvestä omien rapujuhliensa tarpeistoon. 

Tämä tositarina jos joku kertoo siitä, että luonnonsuojelu on mahdollista, vaikka jokin olisi mennyt pahastikin vikaan. Maailman pelastaminen vaatii tahtoa ja toimintaa.

Skool ravuille!

 

Kuvat: Ikävä kyllä näillä ravuilla ei ollut toivoa. Me keitettiin ja syötiin ne.

Lähde: Järviwiki, Kakskerran järvi

 

 

Previous
Previous

Elokuu ja ihmisten ilmat

Next
Next

Tasa-arvojorina toiletista