Raskausviikot 5–6: Voiko tämä olla totta?
Elokuun alussa elämä oli aikamoista hurlumheitä. Vielä ensimmäisen viikon pitkitimme kesälomaamme ja vietimme aikaa huvilalla. Olin aivan lomamoodissa, mutta koska Kaikki kuluttamisesta -kirja oli ilmestymässä seuraavalla viikolla, piti antaa mustikkapensaiden keskeltä ja saunakamarista haastatteluja erinäisille medioille. Se oli kuumottavaa.
Viikonlopuksi sitten saavuimme vihdoin täysin metsittyneenä Helsinkiin.
8.8. kalenterissa lukee menkat, mutta ne eivät koskaan alkaneet. En heti kiinnitänyt asiaan huomiota, sillä siinä oli niin paljon kaikkea:
9.8. maanantaina sain toisen koronarokotteen, mistä olin valtavan iloinen ja helpottunut.
Samana päivänä myös kirja ilmestyi! Yhtäkkiä ihmiset alkoivat lukea sitä, puhua siitä somessa ja jo keskiviikkona Yle teki minusta ison jutun, joka lisäsi kirjan ympärillä käyviä kierroksia.
Olin levottomalla tuulella. En olisi halunnut juhlistaa koko kirjaa mitenkään. Mietitytti, tuleeko paheksuntaa, jos nyt pitää julkkarit (eli kokoaa ihmisiä yhteen näin korona-aikana). Lisäksi kuten olen sanonut, kirjan kirjoittaminen oli ollut niin tuskainen projekti, että halusin unohtaa sen kokonaan. Mutta sitten Raisa sanoi, että nyt kyllä pidät juhlat! Ja kustantamoni Gummeruskin kehotti, että ota tarjoilurahaa, osta skumppaa, pidä julkkarit.
Niinpä minä tiistaina joskus 11 aikoihin aamupäivällä laitoin viestiä erinäisiin whatsapp- ja messenger-ryhmiin (maailman kätevin asia!), että tulkaa tänään viideltä Tokoinrantaan, nostetaan malja kirjalle.
Olin aivan super otettu ja yllättynyt, että melkein kaikki kutsumani tyypit tulivat! Aika oli otollinen: moni oli palannut lomalta Helsinkiin ja halusi nähdä muita. Juhlat olivat ulkona, joten ne tuntuivat melko turvallisilta. Koronan takia ihmisillä ei juuri ollut muita suunnitelmia.
Mutta. Menkat eivät olleet vieläkään alkaneet, ja minua alkoi epäilyttää. Alavatsa kipristeli aivan sellaiseen tuttuun tapaan. Sellaiseen, jota olin kokenut kaksi kertaa aiemminkin.
Muistan kun viiletin tukka hulmuten Hämeentien uutta pyörätietä pitkin Tokoinrantaa kohti auringossa ja mietin, että mitäpä jos. Tunsin oloni valtavan onnelliseksi. Tässä sitä ollaan menossa tapaamaan ystäviä, iso ponnistus on takanapäin, olen levännyt, kaikki tuntuu hyvältä ja on pienen pieni mahdollisuus, että jotain mullistavaa uutta olisi tapahtumassa.
Niinpä tein kuten ihminen näissä tilanteissa tekee (eli en esimerkiksi raskaustestiä hehe): Skoolailin samalla täydellä skumppalasilla koko illan, ja sitten lopulta heitin skumpat ruohikolle ja vaihdoin tilalle seljankukkamehua. Enkä sanonut asiasta halaistua sanaa, kellekään.
Muistan kun istuskelin piknikviltillä Merjan ja Jasminin ja heidän maailman suloisimpien vauvojensa kanssa ja ajattelin, että ehkäpä vielä, ehkäpä ensi kesänä. Hehheh, muistan myös todella hyvin, kun Jasmin päivitteli pitkään, miten: “Minulla on yleensä aina vauvakuume, mutta nyt on kyllä pakko sanoa, että ei todellakaan ole. En kyllä missään nimessä haluaisi kolmatta lasta.” Hahahahha.
Ja sitten aloin siinä miettiä, että juu, onhan tuollainen möngertävä vähän avuton vauvelo aika vaivalloinen. Ja joo, jos minulla olisi nyt tässä semmonen, niin pitäisi lähteä aikaisin kotiin eikä voisi nauttia vapaudesta tällaisilla piknikelillä. Ja sitten alkoi jotenkin tuntua, että uuh, en minä kyllä mitään vauvaa tähän halua, tämä tällainen vapaa elämä on niin ihanaa. Minulle riittää hyvin nämä 2- ja 5-vuotiaat ja ne ovat jo niin ihanan helppoja!
Didi ja Alppu olivat kyllä julkkareissa, mutta he olivat täysin Tikin vastuulla, ja he lähtivätkin melko aikaisin kotiin siitä.
Minä sen sijaan istuin pitkään pimenevässä elokuun illassa. Juttelin ihanien ihmisten kanssa ja nauroin koko illan. Anni Marttinen kertoi salaisesta sähköskuutti-fiksaatiostaan (kun minä olin ensin paheksunut niitä sieraimet laajana), Erkka Mykkänen toi minulle sen jumalattoman kokoisen sampanjan-pullon (joka kuuluu nykyään sisustukseen).
Seuraavana päivänä kävimme ystävieni Ainon, Niinan ja Kastehelmen kanssa Helsinki Biennaalissa Vallisaaressa. Sinnekin oli pakattu hyvät eväät mukaan (eli erinomaista valkoviiniä), mutta vetosin eilisiin julkkareihin, että ai ai ai, nyt ei kyllä pysty.
Käytiin vielä Lonnassa syömässä, aurinko laski taivaallisen kauniisti merelle, olin aivan mielivaltaisen onnellinen. Paras aika vuodesta.
Torstaina sitten.
12.8. Menkat eivät olleet vieläkään alkaneet. Tiki oli lähdössä viikonlopuksi huvilalle ystäviensä kanssa. Ajattelin, että tuskin nyt on mistään sen suuremmasta kyse, mutta pyysin kuitenkin häntä tuomaan kotiin raskaustestin ennen kuin hän lähtisi viikonlopuksi muualle.
Ja sitten.
Saman tien: kaksi viivaa.
Vaikka olin epäillyt jotain, niin samalla olin kyllä aika puulla päähän lyöty. Sillä tämä homma tuli nyt pyytämättä ja yllättäen.
(Juuri muuten puhuttiin, että Anneli Jäätteenmäki on antanut suomen kieleen paljon kuolemattomia ilmaisuja: vanhan kunnon pyytämättä ja yllättäen ja nyt uusimpana: Se on pistetty tuonne syvälle eikä sitä ole käsitelty. Toivottavasti jälkimmäistä en joudu käyttämään ihan heti.)
Tikille yllätys oli vielä suurempi, ja hän lähtikin siitä aika nopeasti sulattelemaan uutista huvilalle.
En aluksi pystynyt kertomaan asiasta kellekään, koko homma tuntui niin epätodelliselta. Tunneskaala vaihteli valtavasta riemusta hirveään pelkoon, jopa ahdistukseen.
Kai minä haluan tätä? No, ilmeisesti tänä kesänä kaikki muuttui.
Yhtenä hetkenä kosketin vatsaani ja ajattelin, että voi että miten ihanaa, siellä semmoinen pieni jo kasvaa. Ja toisena hetkenä sitten kuuntelin, kun 2- ja 5-vuotiaat riehuivat ja kinastelivat ja ajattelin, että öööö. Ei tästä tule mitään, en minä jaksa.
Mutta kyllä sitä kuitenkin sitten enimmäkseen tunsin onnea. Että tästä tulee hyvä, tästä tulee ihana.
15.8. Sunnuntaina kirjoitin päiväkirjaani:
“Kävin ihanalla pitkällä lenkillä sateessa ja päätin, että juoksen mahdollisimman paljon ja pitkään. Valvoin pitkään yöhön ja mietin, mitä tästä oikein tulee. Edes Pikettyn lukeminen ei auta unen saamiseen. Tosi kyseessä.”
Seuraavalla viikolla sain kakistettua asian Raisalle, joka oli vilpittömän onnellinen. Siitä tuli ihana olo, että juu, kyllä tämä on ihana ja onnellinen asia, onnittelujen paikka.
Sitä seuraavana viikonloppuna lähdimme taas huvilalle, jossa juttelin asiasta metsäkävelyllä isosiskoni kanssa. Hänellä on kolme lasta ja hän valoi minuun valtavasti uskoa.
Ja omat kaksi lastani olivat niin suloisia ja niin ihania hassuine juttuineen, että mietin, että kyllä me vielä yksi tällainen halutaan.
Lue myös edellinen RV-postaus:
Tai jos raskausviikkojutut kiinnostaa, niin:
