Kaikki irti tästä: raskausviikot 30–33
Kolmas raskauskolmannes on fyysiesesti hyvin erilainen kuin toinen. Ensimmäinen raskauskolmannes on huonoa oloa, toinen kolmannes taas ihan vain semmosta perus elämää ja kolmas kolmannes: vaivaiseukon haasteet alkaa tunkeutua arkeen. Vatsa alkaa supistella liiasta liikunnasta (ja vähän kaikesta muustakin), se on tiellä ja sitten väsyttää, koska ei saa nukuttua. Ja syöminen muuttuu hankalaksi. Ja selällä oleminen mahdottomaksi. Hengästyttää, närästää, ärsyttää.
Päätin kuitenkin, että koska tämä on elämäni viiiiiimeinen raskauskolmannes, niin nyt otan tästä kaiken irti. Koska omalla kohdalla raskaana oleminen on kunnolla raskaana olemista nimenomaan tässä vikan kolmanneksen kohdalla.
Niinpä oikein mietin, miten haluan myös ikään kuin juhlistaa tätä vatsaa ja erityistä ruumiin tilaa, jossa minun sisälläni on pieni ihminen.
Ainakin yksi mitä olen tehnyt enemmän kuin aiemmin, on se että makoilen sängyllä ja keskityn vauvan potkuihin ja möyrintään. Se tuntuu vain niin ihanalta. Se on asia, jota tiedän kaipaavani, ehkä koko loppuelämäni aina silloin tällöin, häivähdyksinä. Niinpä yritän imeä nämä tunteet nyt itseeni.
Siellä olet sinä, jonka ulkonäöstä tai mistään muustakaan ei ole kuin aavistuksia. Mutta rakas sinä jo olet ja hirmuisen odotettu ja haluttu.
30. raskausviikko: Selällään makoilu on enää haave
Rakas Alppunen täytti kuusi vuotta ja pidimme hänelle pienet juhlat. Tuntui kivalta, sillä kahteen vuoteen ei olla oikein juhlittu. Toisaalta nämäkin olivat pienet kemut, sillä kuten olen puhunut, korona on kalibroinut kaikkien odotukset, mitä juhliin tulee. (Mikä ei ole lainkaan huono juttu.)
Talvi ottaa tänä vuonna itsensä tosissaan. Koko ajan lunta, hirveästi jäätä kaikkialla. Käveleminen on välillä tosi hankalaa. Ostan Redin suutarista uudet nastat kenkiin (edelliset napsahtivat poikki viime talvena). Kaadun kyllä muutaman kerran, mutten kertaakaan vatsalleni. Tasapainon ylläpitäminen raskaana ollessa on välillä kinkkistä.
5.2. (29+6) heräilen yöllä nyt ihan fyysisistä syistä, alavartalo ei oikein kestä paikallaan olemista ja pitää alkaa venytellä . Sitten mieli herättää enemmän, ja yhtäkkiä ollaan lukemassa jotain Valeäidin vanhoja postauksia ja Convoy Finland 2022 viestiketjuja auton hinaamisesta (en tiedä, miten pääsin ensimmäisestä toiseen, mutta veikkaan etten ainakaan suoraan Valeäidin blogin linkkauksesta).
Nyt ollaan siinä tilanteessa että aina kun joku makaa selällään, katson sitä haaveilevasti: vielä joskus tuo on minulle mahdollista. Erityisen hankala tämä selällä makaamattomuus on silloin, kun pitäisi lukea iltasatu lapsille. Makaan lasten keskellä, mutta pakko silti valita jompikumpi kylki. Tästä ei lapset tykkää vaan kokevat sen epätasa-arvoisena.
(Tämä ratkaistiin myöhemmin niin, että minä luen Didin iltasadun ja Alpulle laitetaan vain suoraan BookBeatista pyörimään joku Isämies tm josta se tykkää.)
31. raskausviikko: Aloitin raskauspilateksen ja ymmärsin, miksi on olemassa raskauspilatesta
8.2. (30+2) heräilin uudestaan ja uudestaan yön, koska jännitin niin paljon, saanko varattua Alpulle uimakoulun aamulla kello 6.15. Sain! Mutta hänen kaverinsa ei päässyt, vaan joutui varasijalle kaksi. Ei ole helppoa.
Niinpä sitten nukuin päiväunet 19–20. Ei mitään järkeä, rytmi aivan sekaisin.
Aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni raskauspilateksen! Se on Kampissa, kauniilla Wario Mama’sin studiolla.
Tämä on osa minun “olen viimeistä kertaa raskaana” -meininkiä: haluan nyt tehdä juttuja, joiden kohdalla olen aiemmin ajatellut, että ehkä joskus myöhemmin. Nyt tajuan, että on ihan eri harrastaa raskaana liikuntaa, joka on suunniteltu minun keholle kuin olla perus jumpassa, jossa aina vatsallaan makaamisen kohdalla keksii itse jonkun toisen liikkeen. Tässä idea on, että venytellään ja vahvistetaan niitä paikkoja, jotka nyt kaipaavat sitä. Kuten: lantionpohja!
Jostain syystä teen ihan uudella draivilla nyt lantionpohjalihasliikkeitä (siis siellä tunnilla, muuten en jaksa vaikka pitäisi), sillä ajattelen, että tästä voi olla iloa sitten synnytyksessä – joka on muuten aika tiukka fyysinen suoritus. Sen sijaan synnytyksen jälkeen on jotenkin paljon tympeämpää tehdä niitä, kun ei ole mitään erityistä maalia, jota kohti mennä. Mistä keksisin itselleni lantionpohjamaalin synnytyksen jälkeen? Pelkkä pelottelu ei riitä (“minunkin isoäidin kohtu lortsahti ulos 11. synnytyksen jälkeen, kun ei treenannut lihaksistoaan tarpeeksi”).
11.8. (30+5) yöt, tuskaa! Pää särkee helposti, heräilen, alaraajat puutuu. Onneksi ilahduttaa Anni Marttisen haastattelu HS Visiossa.
32. raskausviikko: Syöminen muuttuu hankalaksi
Yritän suhtautua raskaana olemiseen mahdollisimman ainutlaatuisena kokemuksena. Teen listoja, mitä haluan tehdä tänä aikana. En niinkään vielä keskity vauvaan, sen kamoihin, synnytykseen tai muihin sellaisiin triviaaleihin juttuihin. Nyt on kyse minusta, minun vatsasta ja minun olotiloistani.
18.2. (31+4) haluaisin tässä raskaudessa:
Ottaa semmoset raskauskuvat (en ole vieläkään ottanut)
Käydä raskaushieronnassa (en ole vieläkään käynyt)
Käydä vielä after workilla (kävin!)
Hannen vauva syntyi! Olen hirmu liikuttunut! Vaikka toki vähän kuumotti, kun synnytys oli ollut niin nihkeä. (Hannen synnytyskertomus täällä.)
Tunnen myötätuntoa Hannea kohtaan, mutten osaa ihan yhdistää sitä vielä itseeni. En oikeastaan juuri ajattele vielä koko hommaa. Ei koske minua!!!! Trallalllallallaaaaa!
19.2.
Jos menen ”liian aikaisin” nukkumaan eli klo 22, herään neljältä valvomaan. Mutta mikäs siinä. Saatan ottaa vartin ja fantasioida tulevasta vauvasta. Miten se makoilee tässä vieressä, miten se nukkuu täällä makkarissa sillä aikaa kun me muu perhe touhutaan kaikkea olkkarissa. Miten se niin tulee kuulumaan osaksi tätä kaikkea!
Alkaa olla melkein joka aterian jälkeen jonkinasteinen ähky, ei ehkä ihan vielä närästys mutta semmonen nihkeä olo, että kropassa on jotain sinne kuulumatonta (= ruokaa).
Potkujen tunnustelu on edelleen kivointa mitä on!
Didillä on uusi tapa: hän syö jogurttia television edessä ja sitten yhtäkkiä levittää jourgtit lattialle ja allaa luistella siinä päällä. Kun kielletään, hän kertoo uskottavasti: ”Okei mä en tee enää, mä oon kiltisti!”
Pian tuhmuudet jatkuvat ja lattia on taas täynnä jogurttia.
33. raskausviikko: Hirvittävät henkiset ahdistukset vyöryvät päälle
Ikävä kyllä tämä oli viikko, joka muutti koko kevään kulun. Torstaina Venäjä hyökkäsi Ukrainaan (päivän fiiliksistä enemmän täällä), ja kaikkien perusturvallisuus järkkyi valtavasti. 24.2. jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen. Sota varjostaa koko loppuraskauden olotiloja ja tuntuu synkkänä varjona kaiken kivan ja suloisen päällä.
Voi olla, että raskauden tuomat hormonit lisäävät pelkoja, ahdistusta ja lohdutonta myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat raskaana tai pienen vauvan kanssa ja sodan keskellä.
Välillä ahdistaa niin paljon, etten oikein osaa olla. Eikä olo tunnu oikein haihtuvan, vaikka ensimmäisen viikon jälkeen olen rajannut uutisten seuraamisen aivan minimiin.
Sovimme Tikin kanssa, että jos tämä ahdistus ei vielä synnytyksen jälkeen lähde pois, käyn ainakin muutaman kerran jonkun ammattilaisen kanssa juttelemassa.
(Karu veikkaukseni on, etten saa näihin ahdistuksiin oikein neuvolasta apua tällä hetkellä. Mutta koska minulla on ihan ok:sti rahaa, voin vain ostaa itselleni pari keskustelukertaa jonkun psykologin kanssa. Ja ehkä ne neuvolan psykologiajat säästyvät sitten heille, joilla ei tätä mahista ole. En edes aloita siitä, miten surkeaa on, kun tällä hetkeä moni ahdistunut nuori ei pääse matalan kynnyksen mt-palveluihin, kun tilanne on koronan ym tekijöiden takia vaikea.)
Mutta odotan nyt, että lapsi syntyy ensin ja sitten katson tilannetta. Ihan vain se, että on puoliso ja ystäviä, keiden kanssa jutella, auttaa tosi paljon.
No niin, sitten takaisin raskausviikkoon ja päiväkirjamerkintöihin:
20.2. (32+0) En nyt sit tiedä, onko 20 000 askeleen ottaminen tässä vaiheessa fiksua, molemmat kankut aivan super jäykät ja nukkuminen, kääntyminen, todella vaikeaa. Toisaalta oli ihana päivä, ensin retkellä Rastilan kartanolla ja illalla Marian kanssa kierrettiin Töölönlahti. Toi hirveä liukkaus sen sijaan sais jo väistyä!!!!
21.2. Tein ensimmäistä kertaa tilauksen KOLMELLE lapselle, kun sadehaalareiata myytiin kahta kolmen hinnalla. Ihanaa! Hassua!!!!! Pian meillä on kolmas lapsi!
24.2. Lapset ovat hiihtolomalla, minä olen kauhuissani.
26.2. Kolme päivää ahdistus kasvanut. Onneksi lähdin illaksi Kastehelmen, Ainon, Heinin, Paulan ja Marjatan kanssa Gooseen syömään. Jutteleminen – myös ihan kaikesta muusta kuin sodasta – auttoi.
Saavuin kotiin vasta 23.30 ja vatsa supistelee eli menee kovaksi ja olo on väsynyt. Mutta oli ehdottomasti sen arvoista.
Tällä viikolla päätin myös alkaa kirjoittaa ylös ja laittaa välillä instaankin Didin sutkautuksia. Minulle tulee niistä itselleni hyvä mieli ja tuntuu, että muutkin kaipaavat nyt jotain arjen suloista dadaa vastapainoksi kaikelle kauheudelle, jota netti tarjoaa runsaasti teksti-, kuva- ja videomuodossa.
Ah, vaikuttaa siltä, että tämä on ensimmäinen raskaus, jolloin saan raskausviikot kirjoitettua ajan tasalle ennen synnytystä. Nyt siis meneillään 39+0 eikä pienintäkään tunnetta siitä, että joku synnytys olisi tässä lähestymässä.
Lue myös edelliset raskausviikko-postaukset:
Tai jos edelliset raskausviikkojutut kiinnostaa, niin:
