Raskaus Q&A
Viikolla 18 olin sitä mieltä, ettei ole mitään vatsaa olemassakaan.
On tosi kiva päästä puhumaan taas kaikenlaisia perhejuttuja, ja vielä tarkemmin: raskausjuttuja!
Koko syksy on mennyt niin Talouskinkereiden, MKR-podcastin ja muiden työjuttujen kanssa, etten ole ehtinyt paljon mitään henkilökohtaisen elämän kuulumisia päivittää blogiin.
Mutta nyt kun olen saanut kerrottua teille tämän ihanan uutisen kolmannesta vauvelosta, voin alkaa oikein piehtaroida aiheessa. (Ja lohduksi heille, joita ei raskaushommat kiinnosta, jatkan minä muistakin asioista edelleen.)
Pyysin instassa ihmisiä kysymään, mitä huvittaa liittyen raskauteen. Kysymykset olivat niin kivoja, että ajattelin tuutata niitä ja vastauksia nyt vähän tännekin!
Miten tämä raskaus eroaa edeltävistä raskauksista?
Ensimmäinen kerta raskaana oli maaginen. (Täällä ekan raskauden raskausviikko-blogipostaussarja, ja täällä toisen raskauden samanmoinen.) Silloin oli aikaa, kiinnostusta ja halua kuunnella kroppaansa, laittaa kaikki ajatukset tulevaan vauvaan ja oikein piehtaroida siinä vauvaonnessa. Toisaalta silloin myös lainasin dopplerin kuunnellakseni vauvan sydänääniä, panikoitsin vähän kaikesta ja valvoin öitä, koska olin juonut muutaman tuopin kaljaa terassilla ennen positiivista raskaustestiä.
Toisella kerralla en juuri ehtinyt fiilistellä, enkä toisaalta panikoidakaan (en lainannut enää doppleria). Piti olla läsnä silloiselle 2,5-vuotiaalle Alpulle. Ehkä ihan siinä loppuvaiheessa (ja puhun todellakin loppuvaiheesta, Didi puskettiin pakolla ulos raskausviikolla 42+0) jo vähän ajatukset ehtivät mukaan.
Nyt kolmannessa raskaudessa en edes sitä vähää ole ehtinyt keskittyä tähän. Mutta nyt ajattelin alkaa.
Minun raskauteni menevät aika lailla niin, että viikot 6–14 aika lailla etoo, mutten oksenna koskaan. Samoihin aikoihin myös väsyttää järjettömästi. Sitten helpottaa ja raskauden melkein unohtaa, kunnes joskus viikon 20 tienoolla yllätyn, kun katson peilistä: say whaaat, mistä tommonen vatsa pullahti tuohon.
Tiedättekö kun on sellaisia joogapilatestantraseksi-ihmisiä, jotka ovat täydellisen sinut kehonsa kanssa ja tuntevat sen läpikotaisin ja osaavat kuulostella sitä? Minä olen sellaisen vastakohta. Olen kuin metsästä hakattu puupökkelö, jota joku toukka, sieni ja tikka voi vähän järsiä täysin huomaamatta, ja sitten yhtäkkiä katselen, että jaahas, tämmönen meininki täällä.
Itse asiassa minulle kaikki sellaiset kehon rentoutumisharjoitukset, joissa pitää “tuntea joku ruumiinosa” aiheuttavat jostain syystä nopeasti pahoinvointia. Joo, olen aivan varma, että minulla on kaikenlaisia issueita kroppani kanssa, mutta olen myös tosi taitava vain hautaamaan ne sinne metsän turpeeseen ja jatkamaan elämääni trallalallaa.
Parasta raskaudessa lapsen lisäksi on se, että hiukset voivat niin järjettömän hyvin. (Ja sitten huhtikuun jälkeen lakastuvat meidän lattialle.)
Yritittekö kolmatta pitkään?
Ei yritetty.
Aiotteko vaihtaa asuntoa isompaan?
Ah, tämä on niin hankala homma. Meillä on maailman ihanin taloyhtiö. Mun sisko asuu viereisessä rapussa, Alpulla on täällä kaksi hyvää ystävää, joiden luona se kyläilee viikoittain. Sijainti on täydellinen, meidän päiväkoti on super ihana… Tässä talossa on kaikki remontitkin tehty.
Mutta hitto kun haluaisin kaksi vessaa. Ja no, meillä on kaksi makkaria, ja me haluttaisiin kyllä kolmaskin. Niin kyllä me vähän ollaan mietitty muuttamista. Ainoa vain, että asuntojen hinnat ovat nousseet aivan törkyisesti viimeisten vuosien aikana. Sellaiset noin sadan neliön perheasunnot, joita me olemme katsoneet, maksavat 800 000–1 000 000 euroa.
Ja totaaaa… ei meillä kyllä niin paljon rahaa ole. (Kysyttiin tätä kyllä pankistakin, eivät luvanneet lainaa tuollaiseen asuntoon, tulot eivät riitä.) Ehkä pahinta on, että alueella (Vallila/Hermanni/Kalasatama) tuolla summalla ei saa edes mitään kovinkaan hienoa, vaan ihan jokun perus kerrostaloasunnon rumalla näköalalla ja matalilla huoneilla. Turusta sillä voisi ostaa vaikka jugend-kattohuoneiston jokirannasta. Mutta me emme asu Turussa.
Eli, mietimme. Ehkä bajamaja parvekkeelle, jota emme muutenkaan koskaan käytä? Nyt se on täynnä vain keppejä, sillä meidän lapset haluavat joka jumalan kerta tuoda sisään jotain saastaisia oksia, ja sitten ne pitää laittaa “talteen” jonnekin. Meidän parveke näyttää siltä kuin se toukka, lahottajasieni ja tikka asuisivat siellä.
Pelottaako korona nyt enemmän, kun olet raskaana?
No vähän joo. En minä sitä halua. Siksi varasin nyt heti kolmannen rokotusajan tammikuulle, kun toisesta on 4 kuukautta mennyt. Olen myös jonkun verran nyt pyrkinyt välttelemään kaikenmoisia väkijoukkoja, en ole hirveästi käyttänyt julkisia (pyöräilen, paitsi pääkallokelillä) ja olen viettänyt vähän hiljaiseloa. Niin kuin about kaikki muutkin.
Mutta jos se sattuu kohdalle, niin sitten käy niin. Ei sitä missään hirveässä pelossa voi ihminen elää.
Välillä tuntui jo ihan minimaalisia potkuja tässä vaiheessa.
Oletko voinut pahoin?
Jos olisin tiennyt, että tulen olemaan syyskuussa raskaana, en olisi ottanut yhtä sellaista Ylen vihapuhevideoprojektia. Meillä oli välillä 10-tuntisia kuvauspäiviä, yhtenäkin päivänä möyrin keskellä metsää vanhoilla bunkkereilla armeijakuteet päällä ja voin huonosti. Videot tulevat ulos tammikuussa, linkkaan ne sitten tänne, ja voitte kertoa, oliko wörtti!
Ennen kaikkea olin alussa aivan valtavan väsynyt. Olisin halunnut vain nukkua, ja nukuinkin päiväunia lasten pomppiessa päälläni iltakuudelta. Lisää tästä raskausviikkopostaussarjassa, coming up.
Kuinka moni on päivitellyt, että sellainen suurperhe sitten?
Ei kukaan. Mutta kyllä minä tajuan, että nyt olen rikkomassa jotain normia, ja välillä mietin, onko tämä järkevää. Kirjoitan tästä ihan oman postauksen.
Mille viikolle asti juokset?
Juoksin viimeisen 5 kilsan lenkin pikkuveljeni (joka hänkin asuu samalla kadulla meidän kanssa, taas syy olla muuttamatta!) kanssa raskausviikolla 20+1. Sen jälkeen alkoi niveliä kolottaa sen verran, että vaihdoin reippaaseen kävelyyn.
Voi olla, että kroppa jo tätä ennen oli aivan että pliis mujer älä enää rääkkää tuolla epämääräisellä jolkottelullasi näitä vaivaisia lihaksia ja luita, mutta en kuunnellut niitä. (Koska ne toukat, madot ja puuta hakkaava tikka.)
Miten Didi on ottanut tämän?
Hyvin! Kun kerroimme lapsille, että meille tulee vauva, Didi kertoi: “Minä pidän vauvoista. Koska minä olen vauva.”
Tämän jälkeen hän on kertonut muun muassa, että hänen vatsassaan on vauva. (Tietenkin.) Välillä hän koputtaa minun vatsaani ja sanoo: “Tervetuloa vauva.” Sitten hän saattaa pyrkiä hyppimään yllättäen vatsani päälle ja hihkuu: “Nyt ulos sieltä vauva.”
Totuuden nimissä, en usko että hän ihan kauheasti tajuaa tilanteesta mitään.
Miten kauan ajattelit olla kotona kolmannen lapsen kanssa?
En ole oikein miettinyt tällä kertaa tätä. Alpun kanssa olin vuoden (ja Tiki puoli), Didin kanssa olin 11 kuukautta (ja Tiki 9). Eli molemmat lapset ovat menneet päiväkotiin suurinpiirtein 1,5-vuotiaana. Katsotaan, olisiko se hyvä ikä.
Oletko aina tiennyt haluavasi kolme lasta?
En. Mutta rakastan porukoita, sitä että on paljon ihmisiä ympärillä, sellainen oma jengi. Olen itse kasvanut neljän lapsen perheessä, ja minusta oli hauskaa, kun aina oli jotain häsellystä meneillään – ja aina oli seuraa. Niin tuntuu kyllä tosi kivalta koota itse itselleen tällainen porukka.
Pelottaako ilmastonmuutos?
Kyllähän ilmastokriisi pelottaa, ei siitä pääse mihinkään. Juuri se, että minkälainen maailma on tyyliin 2060-luvulla, kun meidän lapset ovat vaikkapa nelikymppisiä. Välillä koen oloni toiveikkaaksi, kun EU, USA ja jopa Kiina (jonka pitäisi olla hiilineutraali vuonna 2060 – se nähdään!) tekevät isoja ilmastotekoja. Ja välillä taas koen syvää epätoivoa, kun mietin talousjärjestelmäämme, joka perustuu kasvulle, etenkin energian kasvulle. Mutta toisaalta: EU:n ja USA:n päästöt ovat kyllä vähentyneet viime aikoina. (Koko maailman eivät.)
En koe moraalisena ongelmana kolmannen lapsen haluamista, ja toivon kovasti, että tänne blogiin ei tulla kommentoimaan sellaisia juttuja, että minun kolmas lapsi olisi jotenkin suuri synti. (Tai jos tullaan, poistan ne.)
Aihe on filosofisena pohdiskeluna kiinnostava, ja siitä on ihan mielenkiintoista keskustella vaikka älykkäiden ystävien kanssa. Mutta en yksinkertaisesti jaksa puhua näin henkilökohtaisesta asiasta julkisesti, sillä tässä asiassa ihmisten pahat ja usein myös naiivit kommentit voivat satuttaa.
Jos aiheen pohtiminen kiinnostaa enemmän, niin esimerkiksi Ami Värtö on tehnyt siitä hyvän IG-postauksen. Yleisesti ottaen näissä ilmastoasioissa koen melko vastenmielisenä ja hedelmättömänä muiden yksittäisten ihmisten valintojen syyllistämisen, kun kyse on isoista rakenteista. Toki yksittäisten ihmisten teoilla on väliä, ei tekijyyttä saa ihmisiltä pois ottaa.
(Tai siis ainakin julkisen syyllistämisen, hahahah, kyllä me siskojen ja kavereiden kanssa aina välillä tuohdutaan nenän sieraimet laajoina jostain ihan sekopäisistä yksilöiden tuottamista päästöistä ja kulutus-mayhemeistä. Mutta en kuitenkaan nosta somessa jengiä tikun nokkaan. Ihan jo siksi, että olisin siellä itse seuraavana. Siis tikunnokassa, somessa olen joka tapauksessa, I’m an addict.)
Tällä hetkellä en keksi ilmastokriisin suhteen muuta kuin yrittää parhaansa, äänestää vaaleissa järkeviä ja tulevaisuuteen katsovia päättäjiä ja pitää aihetta yleisesti keskustelussa.
(Ja tietenkin puhua lasten kanssa esimerkiksi vastuullisesta kuluttamisesta – johon ollaan muuten jo Alppu “haluan kaikki maailman legoukot” Palppusen kanssa jo päästykin aika syvään päähän.)
Miten olet onnistunut pitämään tämän piilossa somessa?
Ei ole ollut pienintäkään ongelmaa. Eivät ihmiset sillä lailla katsele toisten vatsoja, enkä mä yleensäkään megana kuvaile mahan aluettani. Somessa on mun mielestä helppo pitää piilossa about just ne asiat, jotka haluaakin pitää piilossa.
(Toivottavasti tämä lausunto ei kostaudu niin, että universumi lähettää musta pian jonkun Paris Hiltton -tyylisen sheimausseksivideon ympäri internettiä. Ai niin, en usko universumiin.)
Nämä kuvat ovat hotellista. Meidän äiti on tämän syksyn ajan tullut kerran kuussa hoitamaan meidän lapsia, ja me ollaan Tikin kanssa saatu olla vuorokausi kahdestaan. Se on ollut todellinen pelastus.
Millainen neuvolatilanne teillä on?
No, paska. Multa on peruttu joka ikinen neuvolakerta tähän mennessä vähintään kerran, joka kerta on ollut eri tyyppi ja mun “ensikäynti” oli samana päivänä kuin ensimmäinen ultra, koska eka käynti siirtyi niin monta kertaa, että se muuttui lopulta tokaksi.
Mutta terveydenhoitajat ja lääkäri ovat olleet aina tosi ihania, ultran ihmiset ovat olleet ihania. Ihmiset ovat ylipäänsä hirveän kivoja, ja mun kaikki sympatia on heidän puolellaan. Nämä ovat raskaita aikoja terveydenhuollossa, enkä halua omalla vinkumisella lisätä kenenkään taakkaa. Hitto tätä koronaa, tää on ihan hirveetä paskaa, jolla on aivan uskomattomat kerrannaisvaikutukset.
Sen sijaan Maisa. Musta tuntuu, että saan nykyään päivittäin viestejä Maisalta, mun uudelta loverilta. “Sinulla on uusi tutkimustulos Maisassa”, lienee yleisin tekstiviesti, mikä mun puhelimeen saapuu.
Ahdistaako mikään kolmannessa lapsessa?
Noooo. Aika monikin homma. Tai no “ahdistaa” on ehkä väärä sana. Vähän pelottaa, jännittää ja kauhistuttaa kaikenlainen oma jaksaminen ja perheen dynamiikka. Aina lopulta kuitenkin ajatukset kääntyvät positiivisen puolelle.
Oletteko keksineet jo nimen?
Ei! Hitto se on aivan järjettömän vaikeaa. Kaikki maailman nimet on jo yhtä käytettyjä kuin Cheekin makuupussi.
Parasta raskaudessa?
Vauva! Musta on niin niin niin ihanaa, että meille tulee vauva. Ra-kas-tan, kun se on nyt alkanut enemmän potkia ja pystyn jo vähän kuvittelemaan, että mun vatsassani on ihminen. Sellainen, jota tulen rakastamaan yhtä paljon kuin näitä kahta lastani. Se rakkauden määrä on niin sanoinkuvaamaton ja huumaava, että tuntuu hirveän onnekkaalta, että saan elämääni vielä yhden ihmisen, jota tällä lailla rakastaa.
Tätä mun ja Hannen viestittelyn kuvagalleriaa voi selata klikkailemalla sitä eteenpäin:
Hahhaa, Hanne, mun tuleva äitiyslomakaveri (niin ihanaa!) on jostain lokakuusta saakka kysellyt, että koska sää oikein kerrot ihmisille. Lopulta siitä on muodostunut vitsi, johon on palattu noin joka päivä.
Mutta Hanne, nyt asia on ulkona! Mitä seuraavaksi!
