Fantasioin löysästä löllykkämahasta: 42. raskausviikko
Herään joka aamu ja ajattelen, että ei vieläkään, tietenkään.
Jos jotakuta siellä alkaa pitkästyttää nämä ikuiset raskaushorinat ja toivoisitte jotain muuta sisältöä tänne blogiin, niin voin luvata: minä olen sata kertaa kyllästyneempi. Olen aivan uskomattoman kyllästynyt olemaan raskaana.
Tuntuu, että olen niin raskaana, etten vain voisi olla enempää raskaana. Ja huomenna sitten kuitenkin taas olen, vähän enemmän raskaana kuin tänään.
Tänään on ollut jotenkin kaikkein ärsyttävin päivä tähän mennessä, noin fyysiesti. Katsoin eilen illalla Joonas Nordman Show’n Grillikautta jotenkin omituisessa asennossa (Alppu sylissäni), mikä johti siihen, että yöllä sain oikeaan kankkuun ja reiteen jonkun kummallisen hermosäryn ja olen tänään ollut todella kipeä.
(Alppu ei eilen saanut unta, joten hän tuli hetkeksi hengailemaan mun ja Tikin kanssa television ääreen. Tämä johti nopeasti kysymyksiin:
“Miksi Joonas on telkkarissa?”
“Mikä on pillu?”
Kun Tiki kertoi tästä Joonakselle, tämä vastasi: “Varmaan molempiin kysymyksiin oli yhtä kiusallista vastata.”)
Tänään myös pää on särkenyt ja vatsa on kolottanut. Tuntuu, että vauva on nyt tosi alhaalla ja sen pää välillä kolhii mun down underia. Ei mitenkään hirveän kivuliaasti, mutta mulla on semmonen olo, että jos vähän tosta ponnistaisin, niin eiköhän se sieltä jo tulisi ulos. Yöt supistelee aika lailla, välillä niin kovin, etten saa unta.
Nyt olen tajunnut, että mun kannattaa yrittää valvoa aina johonkin 00–01 saakka, niin sitten saan nukuttua aamu-kuuteen. Jos nukahdan jo kympiltä, kehon makuuasennosta johtuvat kolotukset herättävät kolmelta ja sitten valvon kolmesta seiskaan. Inhoan niitä yön tunteja, kun kaikki semmoset kauhuajatukset puskee pintaan.
Sen sijaan tämä iltavalvominen on ihan siedettävää. Voi katsella telkkaria (äsken katsottiin Jukka Lindströmin Sivuhistorian ensimmäisen jakson, se oli hauska!), vänistä tänne blogiin omista krempoista ja sen semmosta.
Haluaisin taas alkaa tehdä iltaisin valokuva-albumia, mutta jotenkin puhti on niin poissa, etten ole vain pystynyt aloittamaan tätä suurprojektia.
Tällä hetkellä haaveilen näistä asioista – ja sitten kun nämä taas minulta onnistuvat, aion olla syvästi kiitollinen:
Selällään makoilu ja kaikenlainen huoleton pitkällään oleminen, kyljen kääntäminen ja sängystä ylösnousemus. Silkkaa tuskaa.
Iltaisin herkuttelu. En ole syönyt vanukasta nyt varmaankaan kuukauteen. Melkein kaikki herkku maistuu tällä hetkellä paskalta suussa. Vesi maistuu kloorilta, päärynät maistuvat pilaantuneilta, kuivatut luumutkin ovat alkaneet inhottaa. Tänään söin suosikkimehujään (Ässä Mix) ulkona, ei maistunut juuri miltään. Ja mikä tahansa aloittaa tietenkin närästyksen. Kaikki on pilalla.
Juokseminen. Törmäsin tällä viikolla ystävääni Saraan, joka juoksi onnellisen näköisesti kevään ilta-auringossa. Hän on saanut vauvan hetki sitten ja olin aivan uskomattoman kateellinen siitä, että hän pystyi vain jolkottelemaan menemään tuolla pitkin Vallilanlaaksoa. Veikkaan, että iso osa siitä, miksi olen ollut niin ahdistunut tänä keväänä kaikista maailman uutisista on ollut sitä, etten ole saanut purettua pahimpia oloja juoksemalla. Esimerkiksi koronakevään (maalis–huhtikuu 2020, never forget) ahdistukset katosivat lenkillä. Mulle siis juokseminen on ehkä eniten semmosta ulosteen siirtämistä aivoista pois, vasta toissijaisesti jotain urheiluhommaa. (Toisaalta tämä johtaa myös siihen, että jos on tosi kivaa elämässä niin ei ole mitään syytä lenkkeillä ja niin urheiluhommat välillä jäävät unholaan.)
Kylmä lasi rieslingiä, ehkä jollain aurinkoisella terassilla tai jonain perjantai-iltana meillä kavereiden kanssa. Ai ai ai. Tällä hetkellä ei siis edes millään lailla tee mieli juoda alkoholia (koska kaikki hyvä maistuu paskalta), mutta kaipaan sitä tunnetta, kun kaipaan valkkaria.
Ketteryys. Tämä vatsa tekee vain kaikesta niin kankeaa. Olen niin hirveän tukossa ja täynnä koko ajan, tein mitä hyvänsä. Muistan niin hyvin sen uskomattoman helpotuksen tunteen, kun pusersin kolmisen vuotta sitten Didin ulos ja yhtäkkiä kovaa vatsaa ei enää ollut. Pystyin välittömästi olemaan mukavasti selälläni. Veri kiersi jalkoihin heti. Fantasioin siitä tunteesta niiiiin paljon. Ihan sama mikä löysä löllykkä ihopoimupussukka tässä sitten on tilalla, mutta se, ettei ole kivikovaa ja supistelevaa murikkaa tässä edessä, aaaaaah!
Energia ja innostus tehdä asioita. Toivottavasti nämä tulevat takaisin jossain vaiheessa. Nyt ei ole pienintäkään innostusta tehdä mitään, ihan vain semmonen apaattinen paskaa paskaa paskaa -fiilis. En keksi oikein mitään, mikä tällä hetkellä erityisesti sytyttäisi.
Pitkät tauot vessassa käymisen välillä. Olen ihminen, joka on perustanut identiteettinsä pitkälti siihen, että pystyn pidättelemään pissaa helposti 10 tuntia. Kyse on laiskuudesta: en vain jaksa yleensä käydä vessassa muuta kuin pakon edessä. Nyt tuntuu, että identiteetti on tuhottu!
Lasten kanssa riekkuminen. “Äiti laita mut isoon vankilaan”, Didi pyytää ja tarkoittaa, että käärisin hänet tiukasti peittoon ja riepottelisin häntä ympäriinsä. “Äiti mä haluan kiivetä sun niskaan, äiti SYRIIN!!” hän vaatii, mutta alkaa olla sellainen tilanne, etten fyysiesti vain kykene. Kun Didi sitten on syrissä, mun pitää nostaa hänet vatsan yläpuolelle epämukavasti. Kaipaan fyysistä hellyyttä lasten kanssa, mutta tällä hetkellä sekin on vain hirveän kankeaa.
Vaatteet. Tällä hetkellä kaikki rintsikat kiristävät – ei juuri pysty pitämään. Housuja minulla on yhdet päälle mahtuvat, mekkoja kaksi ja paitoja kaksi. On ihana ajatus, että vielä minä voin valita vaatekaapistani mitä huvittaa! (Tilasin taas imetystoppeja, ne ovat suosikkeja. En siis imettäessä käytä juurikaan rintsikoita, vaan pelkästään noita toppeja, joissa on kuminauha rintojen alapuolella. Buubsit eivät onneksi ole erityisen isot, joten ne tukevat ihan tarpeeksi.) Tuntuu muuten aivan todella kummalliselta, että vielä on edessäpäin yksi imetystaival.
Vauva. Semmonen vastasyntynyt pieni myttynen, jota voi vain katsella loputtomiin. Olen aivan järjettömän utelias näkemään, että miltä se sitten näyttää ja mimmoinen se oikein voi olla. Vauva on kuitenkin aivan sellainen mielikuvituksen tuote edelleen, vaikka tuossa sentin päässä ihon alla se selvästi on. Mutta kuitenkin niin kaukana, niin tavoittamattomissa.
Vauva potkii ja möyryää taas niin, että vatsa aaltoilee tuossa edessäni kuin olisin Alien-leffassa. Hikkaakin välillä. Sanoisin, että se on kyllä taas sitten niitä juttuja, joita tästä raskaudesta tulen kaipaamaan. Vauvan vatsasta käsin tulevat liikkeet ovat jotain niin outoa ja jännää ja hauskaa, mikään maailmassa ei tunnu samalta – ja sitä tunnetta en enää sitten ikinä koe.
Uskoisin, että niiden on pakko päästää minut vapauteen tästä raskaudesta viikon päästä sunnuntaina. Eli seitsemän yötä vielä, ja sitten hän saapuu. Sitten pystyn toteuttamaan tätä unelmistoani pikkuhiljaa. Mitään en aio ottaa itsestäänselvyytenä!
