Postikortti Turusta

Mun syntymäpiväaamiainen tarjoiltiin sänkyyn: kahvia ja paahtoleipä uppomunalla. Olen onnentyttö, jo 37 vuotta!

Täällä Turussa on tänäkin kesänä koettu monia monia suloisia hetkiä. Niistä on kiittäminen meidän pieniä hahmoja, kahdeksan hengen serkkukatrasta, joiden hupsutusten seuraaminen on kuin katsoisi vierestä Melukylän lapsia (jotka kiroilevat).

On isojen joukko, siihen kuuluvat 10- ja 8-vuotiaat serkkutytöt sekä meidän Alppu, 8. He ovat löytäneet metsästä hienoon asentoon myrskyssä kaatuneen männyn, ja ovat rakentaneet sen ympärille Päämajan. Siellä istuskelevat ja punovat juoniaan. Huom! Sinne on rakennettu myös oma vessa. Päämajaan viedään aina välillä jotain pikkuherkkuja, usein näpsitettynä keittiön kaapeista salakavalasti. Sitten hommat jatkuvat. Voi mennä tunteja, että isoista ei kuulu mitään, ovat siellä metsässä. (Löysivät myös metsästä, järven rannalta hauen ruodon, vau!)

Sitten on pienet, joihin kuuluu enemmän tai vähemmän jengiä, mutta pienten ytimen muodostaa 6-vuotias serkkutyttö ja meidän 5-vuotias. Bongasin myös heidän salaisen Päämajan. Olivat vieneet kaksi pottaa yhden suuren kuusen alle, ja siellä istuskelivat. Ikävä kyllä toinen potta oli jäänyt muutamaksi viikoksi sinne – ja kun menin hakemaan sitä, siellä oli melkoiset tuotokset. Kahden viikon muhintaviiveellä. M m mmmm!

Kun aurinko paistaa vähääkään, koko lapsikatras mankuu uimaan, monta kertaa päivässä mieluiten. Kylänrannan uimalaiturille, josta voi hypätä, ja sitten meidän laiturille, josta ei. Mun pitäisi hommata tuonne joku pikku lautta tai minilaituri ponttonilla, jotta lapset saisivat oman hyppytelineen. Meidän kallionkylkilaiturin vierestä ei oikein voi hypätä, syvä alkaa vasta noin metrin päästä. Siskon laituri sai juuri uimaportaat, ja nyt meidän typy on opetellut siellä ahkerasti uimista.

Tehtiin myös kesän perinteinen retki Zoolandiaan, kaikki kahdeksan serkusta mukana. Oli niiiin kiva päivä! Oltiin paikalla heti kymmenen jälkeen, kun portit avautuivat, ja poistuttiin vähän ennen kuutta, kun portit menivät kiinni. Ja silti jäi olo, että ihan kaikkea ei tänäkään vuonna ehditty. Esimerkiksi Lännenkylä jäi näkemättä. Mutta onneksi Zoolandiaan pääsee taas ensi vuonna.

Olin yllättynyt siitä, miten tarmolla ja rohkeudella meidän 2-vuotiaskin osallistui kaikkeen. Hän meni monta kertaa itsenäisesti junaan, jota hän sai “ohjata” veturin paikalta. “Uudestaan junaan”, hän hoki Zoolandia-päivän iltana ja vielä seuraavana aamunakin. Hän myös hyppi trampalla, kävi lentokonelaitteessa, pulikoi uima-altaissa, keinui ja istui polkuautoissa. Hän oli konkkaronkan täysvaltainen jäsen. Ja mun oli pakko ihmetellä ajan kulua, sillä vuosi sitten hän vasta juuri opetteli Zoolandiassa kävelemään, pieni.

Meillä on täällä nyt heinäkuuksi vuokrattuna auto, ja välillä olen pakannut lapset autoon ja ajanut mun isosiskon luokse Turkuun. Yhtenä päivänä me esimerkiksi tehtiin neljän leikkipuiston kierros. Laatikkopyörään lapset, eväitä mukaan ja sopiva reitti: hetki leikki yhdessä puistossa ja sitten eteenpäin. Lapset innostuvat aina uuden puiston huttilulleista (joiksi me jostain syystä omassa lapsuudessamme keinuja, liukumäkiä sun muita kutsuttiin, koska meillä maalla ei todellakaan ollut tällaisia hienouksia) ja me aikuiset saadaan jutella, ja toki jonkun verran itsekin kiipeillä telineissä.

Toisena päivänä taas päätetiin mennä isolla porukalla Littoisten järvelle uimaan. Siellä ei onneksi ollut sinilevää, joten lapset leikkivät vesi- ja hiekkaleikkejä loivasti syvenevällä hiekkarannalla ja me saatiin siskon kanssa istuskella ja tarkkailla. Ihanaa, jälleen kerran. Littoisten uimarannalle pääsee paikallisbussilla numero 2a, ja jälleen kerran: vaunuilla aikuinen ilmaiseksi. Best!

Yksi perjantai me käytettiin niin, että soudettiin mun siskon mökin rannasta Brinkhallin rantaan, käveltiin Brinkhallin kartanolle jätskille ja pullalle ja soudettiin takaisin. Josi oli paistanut meille Oonissa pizzaa sillä aikaa. (Täälläkin pizzaperjantai on voimissaan.) Usein päivään riittää se, että on yksi kiva ohjelmanumero. Muu aika sitten vain sekoilua metsässä ja muualla.

Kirjoittelen tätä postausta Kakolan hotellista, jossa me ollaan oltu Josin kanssa yötä. Katselen ikkunasta punaisia kattoja ja Mikaelin kirkon tornia, pian pitää kerätä kamat ja lähteä takaisin huvilalle. On raukea ja onnellinen olo. Nukuin 9 tuntia putkeen viime yönä. Ah!

Tämä oli Josin sekä mun äidin ja Juhan synttärilahja mulle. Aivan ihana sellainen. Ja ihanalta tuntuu myös, että tätä heinäkuuta on vaikka kuinka paljon jäljellä. Tällaista ajatonta ja hahmotonta meininkiä. Jonkun verran on tulossa vieraita, mutta aika paljon tänä kesänä ollaan vain omalla porukalla, sillä näitä serkkujahan tässä toden teolla riittää.