Onko nykyinen rahapuhe vain yksi uusi tapa yrittää kontrolloida naisen elämää?
Olen antanut viime viikkoina paljon haastatteluja liittyen vasta julkaistuun Kaikki rahasta -kirjaani. Minulla oli yksi erityisen antoisa haastatteluhetki viime viikolla, kun Ylen toimittaja Heidi Sullström haastatteli minua erääseen juttuun (linkkaan jutun, kun se julkaistaan).
Kriittinen uutistoimittaja kysyi, että onko tämä uudenlainen "ota raha-asiat haltuun" -puhe vain jatkumoa tälle vallalla olevalle trendille, jossa ihmisen, etenkin naisen, täytyy olla kontrollissa kaikesta elämässään: syömisestä (tarkat ruokavaliot), liikkumisesta (tarkat treeniohjelmat), sisustuksesta (tiukka konmaritus) ja ajankäytöstä sekä tehokkuudestaan (bullet journalit ym.). Nyt pitää sitten vielä seurata ja hallita tarkkaan, miten kuluttaa ja miten säästää.
Tämä kysymys pysäytti. Siihenhän tämän hetken self help paljolti tähtää: että ihmiset voisivat optimoida ja suunnitella elämäänsä viimeiseen pisaraan myöten. Enkä itse usko, että a) elämästä voi oikeasti olla loppuun saakka kontrollissa, sillä aina kaikenlaista voi sattua milloin vain - elämä on arvaamatonta ja b) kaiken kontrollointi ja löysien pois kuoriminen ei tee ainakaan itsestäni ollenkaan onnellista. Päinvastoin, tällöin elämä muuttuu sarjaksi suorituksia, joista täytyy selvitä.
En halua olla viemässä eteenpäin tällaista kulttuuria, jossa ei koskaan saa elää niin kuin pellossa. Koska itse elän aika usein juurikin keskellä sitä peltoa.
Mietin asiaa hetken ja tulin siihen tulokseen, että itse on ajattele säästöpuheita kontrollointivaatimuksina. Päinvastoin, ennemminkin mietin, että kun on nähnyt sen vaivan, että tsekkaa taloutensa kuntoon, ei tarvitse enää miettiä jokaista ostosta.
Lyhykäisyydessään kirjan voisi tiivistää seuraavaan ajatukseen: Kun jaksaa yhden kerran tutkailla tiliään ja hahmottaa, paljonko oikeasti olisi suhteellisen vaivattomasti varaa laittaa säästöön, automatisoi tämän summan siirtyväksi toiselle tilille palkkapäivänä (ja sieltä mielellään johonkin hyviin rahastoihin, hehee) niin sitten loppukuun voi elää kuin pellossa. Itseltäni menee 200 euroa jokaisen kuun 15. päivä arvo-osuustilille ja sieltä kolmeen rahastoon, ja sen jälkeen saan luvan käyttää sen, minkä tilille jää.
Toki jos tili näyttää siltä, että pian mennään miinukselle, niin sitten täytyy sniiduilla hetken aikaa ennen palkkaa. Mutta ei mulle käy koskaan niin, sillä olen huomannut, että tuo 200 euroa on sellainen summa, jonka poissaolo ei vaikuta arkeeni mitenkään.
Ja kuten sanottua, on upeaa, että saa palkkaa sen verran, että pystyy pitämään tällaista huoletonta elintasoa. (Lukekaa uusimmasta Trendistä juttu, jossa on haastateltu itseni lisäksi erästä sairauskierteeseen joutunutta naista, joka joutuu laskemaan joka pennin. Se kuvastaa tosi hyvin sitä, mikä on tällaisen etuoikeutetun elämän vastapuoli - eikä kyseinen nainen ole tehnhyt itse mitään ansaitakseen tilanteensa.)
Sitten mietin myös sellaista, että onko se sitten loppujen lopuksi suurta kontrollointia, etten ihan osta tätä nykyistä ajatusta siitä, että koko ajan pitää kuluttaa ja että ostaminen on sellaista "vapaaata" ja "itsenäisen elämästään nauttivan naisen" elämää.
Ylipäänsä tuntuu, että jokaisessa haastattelussa minulta on kysytty, että "mistä olet joutunut luopumaan, kun olet säästänyt". On hirveän vaikea selittää, että en oikeastaan mistään. Sitä ei uskota. Koska kyllähän se nyt on luopumista, jos ei osta koko ajan uusia vaatteita tai matkusta neljää kertaa vuodessa ulkomaille.
En ole missään nimessä mikään jeesus näissä kulutustottumuksissani, vaan suurin motiivi näille säästöilleni on hyvin usein yksinkertaisesti laiskuus. Mielestäni on hirveän vaivalloista mennä pyörimään jonnekin kauppoihin tai vertailla netissä jotain lentoja. Sehän on aivan helvetillistä! Mutta välillä totta kai haluan sen lomamatkan tai uuden talvitakin, ja silloin näen sen vaivan ja ylitän laiskuuteni. Kuitenkin ajattelen, että olen hieman vapaampi, kun ei ole pakko ansaita x määrää enempää euroja, jotta saisin pidettyä nykyistä korkeampaa elintasoa yllä.
Okei, joskus tekisi mieli ajaa joku matka taksilla mieluummin kuin mennä bussilla, jolloin ikään kuin luovun tunteesta, joka syntyy istuessa mukavilla nahkapenkeillä. Mutta tällöin ostan tällä luopumisella ja itseni kontrolloimisella turvallisuutta ja vapautta. Olenkin sanonut monissa haastatteluissa, että stressaan monista asioista elämässäni, ja siksi on valtavan ihanaa, että rahasta ei tarvitse stressata. Kun tilillä on rahaa, tunnen selustani turvalliseksi.
Ja edelleen, tietenkin kulutan koko ajan, en ole mikään metsien Nuuskamuikkunen. Teen vain kuluttamiseni melko tietoisesti. Olen päättänyt, että saan syödä ulkona ja käydä kahvilla niin paljon kuin haluan, mutta en osta uutta iPhonea, vaikka vanhani on täysin risa. Minulle toimii tällaiset säännöt, muille taas ihan erilaiset. Olen yhtä lailla osa tätä kapitalistista maailmanjärjestystä, ja mainostan itsekin täällä blogissa milloin mitäkin (toki vain sellaisia juttuja, joita itse valitsen laittaa rahojani).
Mutta palatekseni ensimmäiseen kysymykseen. On totta, että tässä rahapuheessani on jonkinlaisia piirteitä siitä, että ihminen voisi vaikuttaa elämässään kaikkeen ja kontrolloida omaa elinympäristöään - eikä tällainen puhe ole täysin ongelmatonta. Mutta tarkoitukseni ei kuitenkaan ole syyllistää muita tai sanoa, että tee näin. Ennemminkin ajattelin tuoda vain ikään kuin vaihtoehtoista katsontatapaa maailmaan ja kuluttamiseen.
Lue myös:
Näin säästin 10 000 euroa vuodessa
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN