Millaista on tehdä tv-töitä? – Noin viikon studio
Minulla on ollut tänä syksynä töissä kaksi pääprojektia: Melkein kaikki rahasta -podcast ja Noin viikon studio -televisio-ohjelma. Teen molempia Ylelle, joten olen hengaillut Pasilassa kolmesta neljään päivään joka viikko.
Tuo Noin viikon studion duuni ikään kuin putosi syliini. Ohjelman tuottaja, Elsa Tolonen, oli kysynyt eräältä ystävältään, Gloria toimituspäällikkö Annaleena Jalavalta, suositusta tällaiseen hommaan, ja Annaleena oli maininnut minut. (Annaleena on aikoinaan tilannut minulta juttuja erinäisiin lehtiin.) Tämä oli minulle aivan lottovoitto. Laitoin tietenkin Annaleenalle ylistyskiitokset, johon hän vastasi: "Oon ottanut periaatteekseni suositella hyviä aina kun on mahdollisuus." Tämä on tietenkin täyttä neroutta, ja nykyään minäkin olen ottanut kyseisen periaatteen vahvasti käyttöön.
Elsa laittoi minulle kasuaalisti instassa viestiä, että kiinnostaisiko työ Noin viikon studion taustatoimittajana. Ensimmäinen reaktioni olo, että ei missään nimessä, koska minä en ole politiikan toimittaja enkä todellakaan tarpeeksi sivistynyt, jotta hanskaisin tuollaisen työn.
Sitten menin kotiin ja Tiki sanoi, että on päivänselvää, että minun kannattaa ottaa duuni vastaan.
Lyhyen työhaastattelun jälkeen tosiaan sain sitten tuon pestin. Luvassa olisi 11 jaksoa, johon jokaiseen pitäisi keksiä pääaihe ja siitä jotain tietävä vieras.
Viikkorutiini menisi näin: Maanantaina pitkä suunnittelupalaveri, jossa käydään läpi pinnalla olevat uutisaiheet pääpainona kotimaan ja ulkomaan politiikka. Näistä keksittäisiin kolme aihetta, joista saa väännettyä hyvää vistisä ja yksi aiheista olisi niin sanottu viikon aihe. Sitten pitäisi miettiä muutama ihminen, jotka tietäisivät asiasta ja soitella näille ja kysellä, että onko sinulla kommentoitavaa ja jos, niin pääsetkö saman viikon torstaina lähetykseen.
Kun haastateltava olisi löydetty, tekisin taustahaastattelun, käsikirjoittaisin ohjelman haastattelun ja kävisin ne keskiviikon palaverissa vielä juontajien Anders Heleniuksen ja Eeva Vekin sekä sarjan toimittajien, Jenni Porasen ja Janne Zareffin kanssa läpi. Torstaina sitten olisi kuvaukset, joissa tehtäväni olisi vielä lämmitellä ja sparrata haastateltavaa. Sitten ohjelma leikattaisiin ja näytettäisiin samana iltana klo 22 kakkosella.
On myönnettävä, että ensimmäisen viikon jälkeen olin aivan hajalla. Muistan kun sanoin Sofialle, että en oikeastaan yhtään tykkää televisotyöstä, ehkä tämä ei todellakaan ole minun juttuni, parempi olisi pitäytyä vain kirjoittavana toimittajana. Liikaa paineita, liian kiire, liikaa asioita haltuun otettavaksi, liikaa mokia.
Todellisuudessa epäonnistuminen pelotti vain niin paljon, että oli helppo suojella itseään marmattamalla, miten tää ei vaan siis oo mun juttu. Mutta koska hommaan oli ryhdytty, se oli hoidettava loppuun.
Aluksi en kehdannut sanoa palavereissa hirveästi mitään, sillä pelkäsin, että idiotismini ja tietämättömyyteni paljastuu. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin päästä tilanteesta perille, ja kun kauden puoliväli oli ylitetty, aloin jo oikeastaan nauttia aamupalavereista. Nuo käsikirjoittajat ovat niin hullun hauskoja ja teräviä, että käytännössä maanantait tarkoittavat kahden tunnin naurumaratonia. Suurin osa vitseistä ei koskaan päädy tuotantoon, koska ne ovat liian hävyttömiä. Ja siis aika hävyttömät jutut menevät läpi.
Olen toki lukenut Hesaria viimeiset 15 vuotta joka aamu ja opiskellut esimerkiksi valtio-oppia yliopistolla, eli en minä mikään täysi taukkelo ole. Mutta kyllä se vaati hieman uutta orientoitumista, että on perillä politiikasta sillä tasolla, että siitä voi puhua ammatikseen.
Tästä syystä syksy on ollut aikamoinen voimanponnistus, samalla yleissivistys on kasvanut valtavasti. Mitä enemmän aiheesta lukee ja keskustelee, sitä enemmän sote, sotu, Brexit, ay-liikkeen toiminta, vaalitaistelut ja puolueiden sisäinen politiikka avautuvat. (Ja sitä enemmän tulee sellainen olo, että hitto suomalainenkin politiikka on välillä aikamoista amatöörimaisuutta ja tuuripeliä. Ihmisiä ne kansanedustajat ja ministeritkin todella ovat, niin hyvässä kuin pahassakin.)
Ohjelmaa tehdessä olen päässyt tutustumaan tosi kiinnostaviin politiikan tutkijoihin (Anu Koivunen, Johanna Vuorelma), toimittajiin (Lauri Nurmi, Eeva Lehtimäki, Jari Hanska, Marko Junkkari, Jarno Hartikainen, joka tosin on vanha kaveri) ja kommentoijiin (Heikki Pursiainen, Kaarina Hazard) sekä valkoiseen heteromieheen (Jone Nikula).
Jokaistan vierasta varten on yleensä täytynyt soittaa vähintään muutamalle ihmiselle, jotka eivät ole ehtineet tai halunneet tulla.
Olen eniten nauttinut torstaipäivistä, sillä tv-kuvauksissa on taikaa. Paikalla on liveyleisö, jota ennen showta lämmittää naurukuntoon stand up -koomikko. Ohjelman kuvaaminen on jännittävää ja ennen kaikkea viihdyttävää. Torstaina minä saan käytännössä vain jutustella vieraan kanssa ja sitten istua ja nauttia huumorskasta.
Kaikkein kivointa koko kaudessa on ollut se, miten älyttömän lämpimästi koko Noin viikon studion tiimi on ottanut minut mukaan, ihan alkumetreiltä. Pikkujouluissa oli mahtava tunnelma, ja ilahduin erityisesti siitä, että vaikken olekaan enää missään vakitöissä, pääsen silti nauttimaan klassisista työpaikan pikkujouluista karaokeineen päivineen.
Elsa kysyi, voinko jatkaa ensi keväänä, ja vastasin, että todellakin voin. Niin ihanaa, että tämä jatkuu!
On myönnettävä, että välillä työ on edelleen vähän stressaavaa ja olen hieman epämukavuusalueella (kyllä, nyt olen juuri tämä mulkku, joka puhuu epämukavuusalueesta) mutta tuntuu, että plussan puolelle jään vahvasti.
Noin viikon studio jatkuu 24.1.2019 ja objektiivisesti voin sanoa, että se on tämän hetken parasta poliittista satiiria, mitä Suomessa tehdään. Sitä katsoessa pysyy kärryillä siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu, mutta samalla saa nauraa. Suosittelen katsomaan Areenasta tuon viimeisimmän jakson, siinä vieraana on Kaarina Hazard, joka on aivan hiton karismaattinen ja fiksu ihminen.
Lue myös: