Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

Anu Silfverbergin essee naisten kauneusihanteista Imagessa toi esiin monia hyviä pointteja siitä, millaisia ulkonäköpaineita naiset kohtaavat läpi elämänsä. Suosittelen lukemaan.

Jäin kuitenkin pohdiskelemaan tuota Silfverbergin asennoitumista meikkaamista kohtaan. Tämä keskustelu pulpahtaa aina välillä pintaan: miten meikki sopii feminismiin? Mä käsitän tekstin niin, että Silfverberg on sitä mieltä, että meikkaaminen on jollain lailla epäfeministinen teko, jonka opettaminen tyttärelle ei ole tasa-arvoa puolustavaa.

“Pieni tyttäreni katsoo minua kiinnostuneena, kun meikkaan. Hän haluaa ottaa huiskun ja huiskuttaa poskiinsa. Sanon itselleni, että tämä on vain leikkiä, että tämä voi olla hauskaa, ja että hän kiinnostuisi näistä asioista ilmankin minun esimerkkiäni. Mutta en ole aivan varma.”

Esseessään Silfverberg puhuu paljon 1990-luvun yliopistopiirien feminismistä, ja siltä tämä meikkaamisesta puhuminen vain muiden miellyttämisenä tai itsensä peittämisenä mun korvaan kuulostaa. Nimenomaan ysärifeminismiltä.

Haastattelin juuri muutaman tunnin 20-vuotiasta mansikkka-nimimerkkistä tubettajaa, joka puhui siitä, miten meikkaaminen on hänelle kiva itseilmaisun keino: Sellaisina päivinä, kun on sosiaalinen ja hyvä fiilis, hän saattaa laittaa sinistä huulipunaa, koska se kerää katseita ja huomiota. Epäsosiaalisella tuulella voi laittaa vähän neutraalimman meikin, tai ei ollenkaan. Naamaa, jossa on meikkiä ja naamaa ilman meikkiä ei pitäisi oikeastaan edes kauheasti vertailla ja arvottaa. Ne ovat ikään kuin eri naamat, ja se on ihan ok.

Mä itse olen feministi, joka kyllä meikkaa. Tunnistan kyllä ajatuksen siitä, että meikki on suoja naisen ja maailman välillä, mutta itse en koe niin. Mulle meikkaaminen ei ole pakollista vaan kiva lisä elämään. En koe siis ongelmaksi lähteä himasta ilman meikkiä, ja vietän ainakin yhden kokonaan meikittömän päivän viikossa (iho lepää ja sen semmosta).

Useimpina päivinä kuitenkin meikkaan. Mulle oli itse asiassa tärkeää laittaa vähän ripsiväriä jo heti ensimmäisinä kertoina, kun lähdin vauvan kanssa ulos kahviloihin. Päätin alusta saakka, että mä haluan olla siistin näköinen äiti, joka pitää huolta itsestään ja ulkonäöstään, se tuntui omalle identiteetille tärkeältä. Mulla on mukavampi fiilis käydä lounaalla kaupungilla, jos naamassa on vähän poskipunaa.

Huulipuna vasta tekeekin olon juhlavaksi. Visual diaryn Saaran sanoin: Aina kun on aikaa laittaa huulipunaa, laita huulipunaa.

Musta on outoa, että meikkaaminen ja epäfeministisyys tai meikkaaminen ja pinnallisuus linkitetään toisiinsa. Okei, Silfverbergin pointtinahan on se, että naisen ei pitäisi hävetä ulkonäköään ja peitellä itseään vaikkapa meikkivoiteella. Toki osa ihmisistä varmasti kokee meikin funktion nimenomaan peittämiseksi, mutta itse taas ehkä ennemminkin tuon itseni esiin sillä. Kun minulla on räikeää huulipunaa tai turkoosia ripsaria (joka oli yhdessä vaiheessa ihan tavaramerkkini), haluan maailman huomaavan minut.

Totta kai on naiivia ajatella, että meikkaaminen olisi täysin vain itsestään lähtöistä tai että naiset meikkaisivat vain "itseään varten". Meillä on kokonainen meikkiteollisuuden markkinakoneisto syytämässä sellaista ajatusta naisten päähän, että ripsien pitää olla tuuheat ja ihon tasainen, tai muuten. Se on ongelmallista.

Meikkaaminen ei kuitenkaan ole niin yksiulotteinen asia kuin mitä Silfverberg esseessään esittää. Mun mielestä on juurikin epäfeminististä tuomita joku naisellisena pidetty harrastus pinnalliseksi tai turhamaiseksi. Se on sama kuin keppihevosille nauraminen tai poikabändien arvottaminen lähtökohtaisesti huonoksi. Rakennekynsien tai irtoripsien yököttely on omanlaista sovinismia. Meikkaaminen on monelle naiselle, transnaiselle, homomiehelle tai nykyyn jopa heteromiehelle voimaannuttava juttu. 

Mun mielestä 2010-luvun feminismi on sitä, että kaikki voivat tehdä sitä mitä haluavat ilman leimoja. Ja edelleen, tiedostan kyllä, että markkinakoneisto ja rakenteet ikään kuin pakottavat meikkaamaan, eli ei kaikki ole yksilön valintaa, vaan kulttuuri, jossa elämme, muovaavat meidän tavat ja käytänteet.

Toisaalta, se sama kulttuuri olettaa miehiltäkin saman tyyppisiä ulkonäkökoodistoja: monissa töissä vaaditaan kravattia ja pukua tai huolitellusti leikattuja hiuksia. Nämä on yhtä lailla koodattu meidän kulttuuriin kuin vaatimus naisten meikistä. Ja mitä tulee miesten ulkonäköpaineisiin, niin kyllä miehiltäkin vaaditaan kaikenlaista: Parran pitää kasvaa, ei saa olla kalju, pitää olla pitkä ja ehkä vähän lihaksikas muttei mikään liian iso sikaniskabodari. (Feminismi toki pyrkii käsittääkseni tällaisten kapeiden vaatimuksien poistamiseen sukupuolesta riippumatta.)

Silfverbergin kirjoitus oli selvästikin osuva, koska herätti ajatuksia. En ole vielä leikkinyt lapseni kanssa meikkaamista (koska hän on 1-vuotias), mutta voisin hyvin kyllä leikkiä, vaikka hän sattuu olemaan poika. Toisaalta mun mielestä meikkaaminen on kivaa ja musta tuntuu mukavalta laittautua vähäsen, kun lähden himasta. Samalla en kuitenkaan halua viestiä lapselleni, että näin tarvitsee tehdä, jotta yhteiskunta hyväksyy minut. Eli ei tämä mitään simppeliä hommaa ole.

Miksi te meikkaatte, jos meikkaatte?
Entä te keillä on lapsia: MITEN TE OLETTE KÄSITELLEET MEIKKAAMISTA heidän KANSSAan?

 Kuvissa: Pukeuduin ystäväni Marian häihin mustaan (kuten morsiankin). Olin erityisen tyytyväinen Tipen tekemään kampaukseen!  

Lue myös: 

Lyhyen miehen piina: miksi miehen pitäisi olla naista pidempi?   

  Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa