Mennyt, nyt, tuleva

Seisoin äsken rantaportaiden huipulla, katsoin auringonlaskussa väräjävää järveä ja tunsin voimakkaasti, että tämä on elämäni tärkein maisema. Maisema, josta en ikinä saa tarpeekseni ja maisema, johon sekoittuu aina nykyisyyden lisäksi mennyt ja tuleva.

Mennyt, sillä tänne meidän huvilalle on kasaantunut kerroksia eri aikojen muistoista. Omasta lapsuudesta ja nyt lasten lapsuudesta, mutta myös ajasta siltä väliltä. Meillä oli tänään ystäväni Anja ja Topi tyttärineen täällä kylässä. Topi muisteli, miten noin 15-20 vuotta sitten hän on saunonut tuolla meidän rantasaunassa läpi koko yön opiskelukavereiden kanssa. ”Kun ei tehnyt mieli mennä nukkumaan, eikä oikeastaan sänkyjäkään ollut tarjolla, niin me päätimme sitten vain saunoa koko yön Paulan ja Jarin kanssa.” Ihana muisto! Meillä oli opiskeluaikana tapana pitää täällä sisarusten kanssa ”Petollisten Tureenin sisarusten juhlia”, joissa toden teolla meno oli kuvatunlaista.

Tuleva, sillä haluan, että pääsen elämäni loppuun saakka joka kesä näkemään tämän maiseman. Mamma oli viimeisimpinä vuosinaan niin huonossa kunnossa, ettei hän päässyt tänne. Se on surullista. Minä toivon, että minut sitten vaikka kuskataan pyörätuolissa katsomaan tätä maisemaa. Se on niin valtavan rakas.

Kun ajattelen aikaa, tulen aina haikeaksi. Haikeus on runnottu ajan ajattelemisen kylkeen. Että tämäkin kesä valuu menneiden kesien järveen, joista muistoja ammennettaessa yrittää palauttaa mieleensä, että tapahtuiko se 2023 vai 2020 vai ihan joskus muulloin. Onneksi on kiinnekohta: 1-vuotias, joka on kaikessa ihanuudessaan niin hasardi, että nämä hetket kyllä muistetaan.

Joinain kesinä ei sitten enää ole mitään selvää kiinnekohtaa. Tapahtuu niitä asioita, mitä aina täällä tapahtuu. Me pelaamme jalkapalloa, me uimme, grillaamme, kylvetämme lapsia terassilla ja sallimme heidän kiipeillä puissa liian korkealle. Me asetamme sadettajan nurmikolle ja nauramme, kun lapset alkavat juoda siitä. Me juomme kahvia, luemme kirjoja ja seuraamme politiikkaa. Juttelemme loputtomiin lukemastamme, näkemästämme, kokemastamme.

Tunnemme yhteyttä toisiimme ja siihen sukupolvien ketjuun, jotka täällä ovat viettäneet kesiä ja viettävät, ehkä vielä sadan vuoden päästäkin.

Sitten olen ajatellut viimeistä vuotta, tätä ihanaa vauvavuotta, jonka aikana olen ollut niin valtavan onnellinen. Olen tuntenut eläväni vahvasti elämän keskellä, olen näille kaikille kolmelle hirveän tärkeä ja minusta riittää heille jokaiselle. On ollut niin monia onnellisia hetkiä, jotka pulpahtelevat satunnaisessa järjestyksessä mieleen. Se kun ensimmäistä kertaa kävin lounaalla Oodissa vauvan kanssa, mukana olivat Hanne ja Milla. Ja kun menin alakerran vessaan vaihtamaan pikkuvauvan vaippaa ja katsoin itseäni peilistä. Melkein nauratti. Että tässä minä olen, keskellä kirkasta päivää lorvimassa lounaalla, ja sitten minulla on tämä pikku nyytti ja nyt seuraava vuosi tätä. Että miten elämä voikin olla näin ihanaa! Tai se kun olimme Hannen kanssa Kauppatorilla ja Hanne tarjosi possumunkit ja limut ja me vain katselimme lokkeja ja myhäilimme elämää. Tai kun Monikan kanssa kävelimme valtavan pitkän vaunulenkin Käpylästä Arabianrantaan ja sieltä Hermanninrantaa pitkin Teurastamolle ja vauvat vain nukkuivat ja aurinko vain paistoi ja me ostimme kesän ensimmäiset jäätelöt Jädelinosta.

Voi kun muistaisin ne kaikki hetket. Kunpa muistaisin tämän vuoden ja pystyisin vaeltamaan muistoissani pieniin onnellisiin yksityiskohtiin. 

Olo on samaan aikaan onnellinen ja surullinen, ja tähän tunteeseen auttaa se, että kirjoittaa näitä juttuja. Kirjoittaessa ottaa vähän perspektiiviä tunteisiinsa ja muistoihinsa, astuu hieman sivuun, mutta toisaalta samalla tallentaa muistoja, jotta niihin voi halutessaan palata.

Tämä kesä eroaa viime kesästä siinä mielessä, että olen antanut itselleni luvan: nyt ei tarvitse nauttia. Keskushermosto on kolmen lapsen (joista yksi on yksivuotias) kanssa niin kireällä, että oikeasti. Nyt ei tarvitse ottaa pienintäkään painetta siitä, että tämä olisi elämäni kesä. Tämä on vain yksi kesä, ja totuus on, että kaikella todennäköisyydellä ensi kesä on minulle ja keskushermostolleni mukavampi. Tässä kesässä on ollut monia hetkiä, kun olen ajatellut, että kuluisipa aika, minä en nyt jaksa. Niistä ehkä lisää myöhemmin, mutta avainsanat: kipeä 1-vuotias, pitkät yöt.

Mutta ehkä juuri siksi, kun minun ei tarvitse nauttia, voin vain katsella vierestä kun aika kuluu ja hoitaa hommat jotka hoidettava on, tämä kesä onkin ollut niin mukava.

Nyt on heinäkuun puoliväli ja huomaan, että illat pimenevät jo aiemmin kuin juhannuksena. Missään muualla en huomaa ajan kulkua auringon liikkeistä kuin täällä. Enkä missään muualla mieti ajan kulumista niin kuin täällä, paikassa, jossa on aikaa ajatuksille ja miettimiselle.

Onneksi tätä kaikkea on vielä valtavasti jäljellä. Nyt tänä kesänä, mutta myös kaikkina tulevina kesinä.