Luukku 24: Ihanaa lapsissani

Pienin nukkuu, keskimmäinen on serkkunsa kanssa puistossa, vanhin kiertelee joulukuusta malttamattomana.

On jouluaatto ja olo on raukea. Istun isosiskon Lotan olohuoneessa, äiti ja Juha torkkuvat tuossa vieressä. Joululaulut soi.

Äsken syötiin puuroa ja nyt on suvanto ennen joulupukin tuloa ja ”säätyläisten joulukahveja”.

(Opin Apteekkimuseossa, että 1700–1800-luvulla säätyläiset joivat joulukahvit! Otin tämän perinteen välittömästi käyttöön.)

Mutta koska on joulukalenteriin ryhdytty, se vietäköön loppuun. Ja koska tehtävä on mieluinen:

Kerro jokaisesta lapsestasi jotain ihanaa. Minä kerron.

Esikoinen vitsailee paljon. Keksii itse vitsejä, joissa muoto on jo oikea, mutta sisältö vielä hakee. Tai siis mun mielestä. Ystävien mielestä hänen jutut ovat hauskoja. Ja on tietty munkin mielestä, koska mikään ei ole niin hauskaa kuin se, kun hän kertoo jotain humoristista juttua eikä saa sitä loppuun, kun kikatuttaa niin paljon.

Vaikkapa eilen kun hän selitti jotain robotit vs ihmiset -elokuvan koirasta. En ole nähnyt leffaa, mutta nauroin.

Hän on myös empaattinen, reilu, ajattelee usein että onhan kaikilla mukavaa. Sovittelee riitoja ja analysoi tilanteita myöhemmin.

Keskimmäisellä on valtavasti projekteja meneillään. Kun lähdetään puistoon, hänellä on reppu, kassi ja kori täynnä ”lapsia” eli pehmoleluja ja nukkeja (merihevonen-Emilia, vaaleanpunainen kissalippis, pinkki dinosaurus, pikku-Posankka, Anna-nukke… heitä riittää). Usein vielä paidan sisälle on tungettu joku lapsista.

Hän keksii itselleen jatkuvasti hauskaa tekemistä, välillä unohtuu tekemään niitä ja aika menköön menojaan, vaikka pitäisi tulla syömään tai lähteä ulos.

Hän on hirveän vekkuli. Hänellä on oma hauska valokuvailme, johon kuuluu silmät sirrillään olo, kieli ulos suusta toiselle puolelle poskea ja molemmat peukut ylös. En tiedä mistä se on keksitty, mutta se on vaikuttava.

Hän laittelee päähänsä pinnejä ja rusetteja, hänellä on silmää yksityiskohdille ja tyylille.

Nuorimmainen on hirveän hyvällä tuulella. Hän on ihan vauvasta saakka rakastanut nauramista, ja hauskuuttaa meitä jatkuvasti.

Välillä hän innostuu valtavasti ja vain juoksentelee, hyppii pepulleen ja kieriskelee lattialla. Kuten aaton aaton aattona, kun Larin Lysti-koira tuli meille kylään. Voi sitä riemua.

Hän antaa helliä, märkiä pusuja. Lähestyy pieni suu auki naamaani ja sieltä tulee semmoinen löysä suloinen suukko. En keksi ihanampaa.

Voi että olen näistä pikku tontuista vain niin valtavan kiitollinen. Että ovat olemassa ja viettämässä tätä joulua tänään meidän kanssa.

Lämmintä ja rauhallista joulua teille!

Nyt Lotta toi joulukahvit pöytään.