Lokainen lokakuu
On lokakuun puoliväli, ja kuukaudesta 15/15 on joku ollut kipeänä. Ensimmäisen viikon kotona kipeänä riekkui 3-vuotias, toisen viikon 6-vuotias (joskaan se ei onneksi ollut ihan semmoista riekkumista). Myös vauva on ollut on-off-yskässä ja nuhassa koko tämän ajan.
Ainoa, joka ei ole ollut yhtään kipeä on minä, mutta eiköhän tässä vielä jotain saada aikaiseksi.
Lokakuu on iskenyt siis aika tiukkaan kasvoille. Muutenkin olo on ollut alavireinen. Tai ehkä alavireinen on understatement, olo on ollut suoraan sanottuna aika surullinen. Kaikki uutiset ovat juuri nyt niin karmaisevia: Ukrainan sota jatkuu (vaikka siellä hienoja voittojakin on nähty), Venäjä uhittelee ydinaseella (vaikkei se nyt edelleenkään ole millään lailla todennäköistä), sähkön hinnannousu ajaa ihmisiä ahdinkoon, ruoan hinnannousu yhtä lailla. Sitten ympäristöön liittyvät uutiset. WWF tiedotti, että selkärankaisten populaatiot ovat kutistuneet 69 prosenttia viimeisen 50 vuoden aikana. Pian on YK:n COP 27 ilmastokokous, toivoisin, että sieltä tulisi hyviä uutisia.
Siitä puheen ollen, olen juontamassa 24.10. klo 14.50–15.40 YK:n päivänä paneelikeskustelua ilmastopolitiikasta Helsingin Oodissa. Sinne on tulossa isoja nimiä keskustelemaan, kuten ympäristöministeri Maria Ohisalo. Niin YK-liitto vinkkasi, että tilaisuus on kaikille avoin, tulkaa kuuntelemaan! Ilmoittautua voi täällä. (Kannattaa siksi ilmoittautua, että osaavat varata tarjoiluja tarpeeksi. Vanhempainvapaalaiset huom, mukaan voi tulla lapsen kanssa, paikka on kuitenkin kaikille avoin kirjasto.)
No niin, takaisin väninän pariin!
On siis ollut surkeat fiilikset, sekä kotona (tautikierre) että kodin ulkoupuolella (maailma, noin yleisesti).
Sitten kun on enimmäkseen kotona kipeiden lasten kanssa, pää muuttuu sellaiseksi ikäviä asioita luuppaavaksi koneeksi, ei tuuletu ollenkaan, ja sitä ollaan jo aivan sekopäisyyden partaalla.
Mutta sitten kun näkee ystäviä, kuten minä eilen tein, kun menin Raisan luokse pizzalle, niin yhtäkkiä elämä tuntuu taas kivalta.
Enkä minä olisi minä, jos en näkisi elämässä myös kivoja juttuja (mulla on pää jotenkin asennettu sellaiseen moodiin, että kivuudet puskee pakostakin aina kaiken pasken alta esiin).
Ensinnäkin, on ollut ihania aurinkoisia päiviä, jolloin ollaan päästy fiilistelemään ruskaa. Kierrettiin esimerkiksi viime viikonloppuna mun isän perheen kanssa Laajasalossa ja päädyttiin lopulta Kruunuvuorenrannan öljysäiliölle katsomaan taidetta. (Olin koko viikonlopun vähän nuutunut, sitten sunnuntaiaamuna päätin, että tänään haluan että joku viihdyttää mun lapsia ja laitoin isälle viestin, että voitaisko tulla niille. Voitiin, ja se oli ihanaa!)
Järjestin myös Tikille yllätyssynttärit yhtenä maanantaina, kutsuin sen 20 kaveria koolle, varasin pitkän pöydän Via Tribunalista ja juotiin kuohuviiniä yhdessä. Oli tosi hauska ilta.
Ja minäkin pääsin ensimmäistä kertaa sitten vauvan syntymän humpalle! Gummerus täytti 150 vuotta ja järjesti upean juhlan Suvilahden Kattilahallissa. Ohjelma oli upea, Anna Baijarsin puhe sanojen merkityksestä maailmassa (iso!), Anni Kytömäen puhe kirjailijana olemisesta (vaikeaa mutta palkitsevaa!), Niilas Holmbergin huumaavan upea musiikkiesitys ja Sibelius-lukion kuoron laulu. Olin aivan kulttuuripäissäni ja muutenkin päissäni. Lisäksi vauva oli nukahtanut kotona ihan hyvin ja juonut pullosta.
Yhtenä aamuna oli myös kivaa, kun jätin kipeän lapsen Tikin hoiviin ja menin vauvan kanssa Puistokatu 4:ään keskustelemaan muiden vanhempien kanssa ilmastoasioista. Meillä oli vieraana Emma Kari, joka oli viime kevään ympäristö- ja ilmastoministeri. Hän on uskomattoman aikaansaava tyyppi politiikassa. Emma valoi meihin toivoa kertomalla, miten aikoinaan kun hän meni politiikkaan, puhuttiin 5–6 asteen lämpenemisestä, nyt ”enää” 1,5–3 asteen. Eli toimia on tehty jo paljon, vaikka kiire on koko ajan isompi (koska ei me sitä 3 astetta haluta). Aamusta jäi hyvä mieli. (Näitä tilaisuuksia tulee lisää, seuratkaa Puistokatu 4:ää somessa.)
Ja sitten vauva. Se on erinomainen pikku maadoittaja. Nauraa usein, oikein kunnolla kikattaa. Nököttää yleensä tyytyväisenä kantorepussa milloin missäkin. Olen nyt tuupannut välillä sen suuhun jotain ”kiinteää” (Lol nuo moskat eivät ole kiinteää nähneetkään), siis pelkästään tähän mennessä semmosia kaupan purkkiruokia (tällä kertaa en vaan jaksa keitellä ja soseutella itse luomibataatteja, ne on ekan lapsen äidin heiniä). Hänellä ei selvästi ole mitään ”herkkyyskautta” syömiseen. Pikemminkin hänen ilmeensä on aina sellainen, että miksi näin käy minulle, vieras objekti on tuupattu minuun, abort mission, abort!
Jos tähän loppuun saa jonkun toiveen heittää, niin se olisi uni. Viimeisen kuukauden olen herännyt noin tunnin välein milloin kenenkin yskään tai yökauhuun. Sitten en ole saanut välttämättä unta. Veikkaan, että suurin syy tälle alavireisyydelle on juuri tämä kaikenkattava väsymys. Se ajaa vahvemmankin ihmisen turmioon.
Mua oikein nauratti eilen Raisan luona, kun olin että ”ihan hirveä viikko, en oo tehnyt mitään kivaa”. Siteen hän luetteli: olit kustantamon isoissa juhlissa, sulla oli Tikin synttäri-illallinen, tänään olit riisipuuroaamupalalla. Niin että ei siis mitään kivaa?
Mutta mä syytän tätä nukkumattomuutta. Unohdan kaiken, myös kivat asiat.
Jep jep, kaikenlaista mussutusta taas täältä tuutista.
