Liian hyvä itselleen
Viime sunnuntai oli niitä aurinkoisia päiviä, jolloin elämä alkoi taas näyttäytyä yhtäkkiä kevyenä ja valoisana. Ei oikein edes enää muistanut, että mihin tässä nyt niin kiire on ollut, että eikö tämän elämän kannattaisi olla lähtökohtaisesti ihan vain tällaista.
Laskeuduttiin Mariannan ja Alpun kanssa Hakaniemen kohdalta jäälle ja lähdettiin kävelemään kohti Kruununhakaa. Liikkeellä oli juuri sellaisia tyylikkäitä eläkeläispariskuntia, joita katselee ajatellen, että nuo on saavuttaneet kaiken, niillä on toisensa ja hitto ne pukeutuvatkin niin hyvin. On myös jäällä vapaana juoksevia iloisia koiria ja perheitä, jotka ovat pukeutuneet sään mukaisesti. Edes ruskeana loistavat koirien (tai ihmisten?) ulostekasat eivät häiritse, sillä tietää, että jään sulaessa tuokin kikkare uppoaa Itämeren syvyyksiin. Kaikki näyttävät siltä, että he kuuluvat juurikin tänne jäälle, katselemaan Helsinkiä onnellisesti tästä perspektiivistä.
Helsinki näyttää upealta mereltä katsottuna. Hakaniemen maalaismarkkinat, jylhä Merihaka, kaunis Kruununhaka ja eteläisen rannan loputtomat poijurivit tuntuvat samaan aikaan tutuilta ja vierailta, kun niitä katsoo paikasta, jonne aiemmin ei ole päässyt.
Jutellaan töistä, suunnitelmista, kesästä ja matkoista, vintagesoittimien jälleenmyynnistä ja siitä, miten juhlien järjestäminen on loistava tapa tehdä puolitutuista ystäviä: sen kun vain kutsuu ne paikalle ja ne imartuu.
Mariannalla eli Mannella on sellainen aura, että hänen seurassaan ihminen tuntee itsensä välittömästi kotoisaksi. Siksi on ihanaa vaellella kahdestaan (nukkuvaa Alppua ei lasketa) pitkin kaupunkia. Jo silloin kun kahdeksan tai yhdeksän vuotta sitten pääsin Mannen vaikutuspiiriin, tiesin, että she's a keeper. Manne on aina ollut sellainen cool, joka tietää, mihin ihmiset seuraavaksi pukeutuvat, miten ne sisustavat ja missä ne syövät. Manne bongaa ja diilaa muille tyylikäimmät vaatteet, suunnittelee matkat ja opettaa trendaavat termit (kuten taannoin jomon). Meidän ystäväpiirin kollektiivinen unelma on hankkiutua sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa omistaisi Mannen kanssa mökin, jonka hän sisustaisi.
Mannesta vielä semmonen pieni anekdootti, että yhtenä perjantaina tapasin hänet Hakaniemessä, kun hän oli ollut viettämässä vapaapäivää. "Mun ongelmani on se, että olen liian hyvä itselleni", Manne tunnusti, kun hän oli nautiskellut ympäri kaupunkia kahviloissa ja lounaalla. Nauroin tätä vielä seuraavana päivänä ja nauran edelleen. (Toki Mannella on myös siisti duuni ministeriössä, mutta kuka nyt sellaisista jaksaisi jauhaa.)
Lopulta noustiin jäältä Tervasaaren kohdalla maihin ja suunnattiin Mannen tietämään sympaattiseen aasialaista ruokaa tarjoavaan Norillaan. Voin muuten suositella, älyttömän hyvää nuudelikeittoa, jossa on jättikatkarapuja ja lohta.
Ja koska meidän tarkoitus oli vain olla "liian hyviä itsellemme", suunnattiin vielä korvapuustille Liisankadun Muumikahvilaan. Siellä Alppu vihdoin heräsi kärryistään ja suuntasi tottunein elkein leikkimään japanilaisturistien pienten lasten seuraan.
Ratikassa matkalla kotiin luettiin näytön uutisista, että Merihaan kohdalla "saunanomistaja on yrittänyt varoittaa pillillä ihmisiä kulkemasta laivareitin läpi". Ilmeisesti juuri siitä kohdasta, jonka yli rynkytettiin menemään Alpun kärryjen kanssa, kuten kaikki muutkin. No, ensi kerralla taas vähän paremmin.
Ei tässä talvessa ole mitään vikaa silloin, kun elämä tuntuu näin kevyeltä ja ihanalta. Kuka tässä nyt enää mitään kesää odottaa.
Lue myös:
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN