Lapsi on Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka

Arkisin, kun koti on hiljainen, Tiki töissä ja Alppu päiväkodissa, minulla on tapana vain tuijotella ja silitellä vauvaa. On ihanaa pidellä vakavaa pientä otusta sylissä, pusutella sen otsaa ja nuuhkia sen kaulaa, sivellä sormella sen ihania pyöreitä poskia ja kokeilla omalla poskella sen pehmeää ja sileää ihoa. Välillä vaivun ihan sellaiseen euforiseen, miltei pöhnäiseen olotilaan – vähän samanlaiseen kuin vauva vedettyään valtavan lastin maitoa. Vauva on huumetta.Välillä kun pidän sitä sylissäni, tekisi mieli rutistaa niin kovaa, että se laskettaisiin jo väkivallan teoksi. Yritän imeä itseeni ja muistiini sen ilmeitä ja käsien eleitä. Horisen itsekseni kuin kadun puolihullu mierolainen: "Miten se voi olla noin suloinen, miten sinä voit olla niin kaunis!!!"Jos vertaa Alpun vauva-aikaan, niin on selvää, että nautin kaikesta nyt enemmän. En nimittäin pelkää tällä kertaa. Kolmevuotias Alppu toimii elävänä todisteena siitä, että lapsi pysyy hengissä, se kasvaa ja elää ja sitä ei oteta minulta pois. Se on ja pysyy osana minun elämääni, todennäköisesti koko minun loppuelämäni ajan. Mikään ajatus ei tunnu tällä hetkellä niin ihanalta kuin se, että nuo ovat minun.Koska en pelkää, en myöskään odota ajan kulumista samalla tavalla kuin viimeksi: nimittäin Alpun kohdalla toivoin koko ajan, että se kasvaisi ja vahvistuisi, jotta todennäköisyydet sille, että saan pitää sen, olisivat suuremmat. (Tämä oli täysin irrationaalista pelkoa, sillä ei ollut mitään syytä, miksi Alpulle olisi käynyt jotain. Omat houreeni vain pitivät minua pelossa.)Ainoa mikä tällä kertaa riipaisee, on se miten nopeasti aika vauvan kanssa menee. Viime lauantaina leikkasin sen kynnet ensimmäisen kerran! Maanantaina se aloitti D-vitamiinitipat! Se on jo niin iso!Olen lukenut viime aikoina valtavan hienoja kirjoja, ja yksi niistä on Celeste Ngin Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019, suomentanut Sari Karhulahti). Se kuvaa äitien ja tyttärien välejä, ja yksi kohta oli mielestäni aivan upea. Lainaan:

Vanhemmalle oma lapsi ei ole pelkästään ihminen vaan myös Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka, missä on mahdollista elää samaan aikaan käsillä olevassa hetkessä, muistissa säilyneessä menneisyydessä ja hartaasti odotetussa tulevaisuudessa. Sen näkee aina kun katsoo jälkeläistään, sillä tämän kasvoille ovat kerrostuneet taakse jäänyt vauvaikä, nykyinen elämänvaihe ja edessä siintävä aikuisuus, ja ne kaikki muodostavat yhdessä kolmiulotteisen kuvan. Näky on pyörryttävä. Jos tietää,miten tuohon paikkaan pääsee, sieltä saattaa löytää turvan."

Tämä ajatus lohduttaa minua. Vaikka tämä vauva-aika kuluu nopeaan, tuon ihanan suloisen olennon pienet kätöset eivät enää pian tartu minuun heijasteen vuoksi ja siitä kasvaa hyvin erilainen kuin nyt, niin tyttäreeni on kerrostunut nämä kaikki kallisarvoiset hetket. Osa minusta todella haluaisi pysäyttää ajan, sillä olisi niin ihanaa pitää tuollaista helppoa kääröä mukana, pusutella ja halailla sitä tästä iäisyyteen, mutta näin ei voi tehdä. Ja tietenkin samalla on ihanaa nähdä, kun vauva kasvaa ja muuttaa muotoaan.Nämä kuvat ovat potilashotellista, jonne tytön yksi kummitädeistä eli Raisa toi vitsikkäästi kahvilaatua numero kaksi ja kukkasia. Vauva oli tuolloin alle vuorokauden ikäinen. Sunnuntaina se on kolme viikkoa. Pian se on jo kuukauden! Mutta minä hyväksyn ajan kulumisen, se on pakko hyväksyä. Kokemuksesta tiedän, että rakkaus vauvaa kohtaan vain kasvaa päivä päivältä.Lue myös:Odotapa vain, pian se on vielä ihanampi!