Ovat ihania
Puheltiin Tikin kanssa tässä yhtenä iltana, että viime aikoina lapset ovat tuntuneet jotenkin erityisen ihanilta ja rakkailta. Molemmat ovat juttuinen poikkeuksellisen hauskaa seuraa, ja sitä usein vain pysähtyy kuuntelemaan ja tallentamaan sydämeensä niiden ajatuksia.
Minä olen sitä mieltä, että tämä ihanuuspuuska johtuu siitä, että olen jo aika lailla äitiyslomalla, stressitön ja pystyn keskittymään heihin eri tavalla kuin silloin, kun työasiat pyörivät mielessä.
Tiki taas oli sitä mieltä, että kyse on universumin piruilusta: että tällä lailla sopivasti ennen kolmannen lapsen tuloa meille osoitetaan, kuinka mukavasti meidän perheellä menee neljästään ja miten pian tasapaino järkkyy ja piru perii.
(Tämä on minun ja puolisoni ikuisuusero: suhtaudun lähtökohtaisesti kaikkeen positiivisesti, Tiki taas… kutsun sitä nimellä jositiivisuus. Hänen nimensä on siis Josi Tikkanen, siitä tämä muunnos.)
Taitaa olla niin, että tällä hetkellä vanhemmuudessa eniten tykkään siitä, että minua naurattaa lähes jatkuvasti. Tuntuu kuin olisi jatkuvasti jonkun sitcomin kuvauksissa, jossa käsikirjoitus on suoraan absurdanista. Ja nuo vain elelevät tavallista elämäänsä.
Välillä esimerkiksi Alppu oppii tosi taitavasti uusia asioita. Välillä taas hän vakavana vastaa vaatimuksiin osata itse jotain:
“Hei haloo, mä oon lapsi.”
Alppu myös pitkään pyyteli, että ostaisin hänelle mustan kravatin. Lopulta löysin sellaisen kuminauhamallisen ohuen lasten krakan, mustien lastensukkien etsimisreissullani (Alppu on myös eksplisiittisesti kertonut, että hänelle kelpaavat vain mustat sukat). 6-vuotias ymmärtää, ettei kravatti kuulu päiväkotiin. Niinpä hän usein laittaa sen viikonloppuisin ja iltaisin kaulaansa.
Ja stailihan hänellä on mintissä: mustat colleget, pitkähihainen Batman T-paita ja sen päällä Marimekon Jokapoika. Näissä vaatteissa hän on kulkenut joka päivä viime elokuusta saakka, jolloin tyyli muotoutui.
Musta on muutenkin tärkeää. Mustat haalarit, mustat kengät, musta pipo ja mustat hanskat. Nyt hän toivoo mustaa pyörää, kun vanha vaaleansininen alkaa olla pieni.
Sadevaatteissa hän suostui vaaleansiniseen, koska parhaan ystävän Einon sadehaalarit ovat samaa.
(Välisuositus: Ostin alennuksesta tuommoiset Kulingin fleecevuoriset sadehaalarit. Ne ovat olleet tämän talven hitti. Vielä alkutalvesta ajattelin, että jaksan pukea ulkopuvun päälle kurahousut, mutta tämän raskausvatsan kanssa se olikin aivan helvetillistä.
Lapset myös vihaavat talvihaalari + kurahousut yhdistelmää, koska siinä on niin tönkkö liikkua. Sen sijaan noiden kurahaalareiden alle mahtuu kivasti villahaalarit, mielellään ökymallia.
Meidän päiväkodin piha on uskomattoman heikosti hoidettu, sadevesiviemärien kaivot ovat tukossa ja piha on edelleen aivan umpijäässä, niin että se on vain sellaista märkää jäävelliä varmaan vielä seuraavankin kuukauden.
Niinpä sadevaatteet ja kurahanskat ovat olleet eniten käytössä ollut ulkovarustus männä kuukaudet.
Tekee mieli vielä vähän katkerana lisätä: Tänä talvena Helsinki on upeasti aurannut autotiet pahimmissakin lumimyrskyissä. Sen sijaan pyörätiet, jalankulkuväylät, suojateiden ylityspaikat ja esimerkiksi päiväkotien pihat ovat olleet minun silmissäni enimmäkseen lumenjättöpaikkoja. Kaupungin prioriteetit on kyllä taas huomattu.
Jos Seiskan toimittaja haluaa tehdä minun ränteistäni uuden jutun, niin tässä asiassa voikin jo käyttää nurista ja tuskailla-verbejä, sillä näitä olotiloja tämä talvi on aiheuttanut. Ja todellakin syytän tästä Helsingin kaupunkia. Muahhahhahah!)
No niin, paluu alkuperäiseen aiheeseeni, eli lasten hauskuuteen.
Olen viime aikoina yrittänyt merkitä Didin juttuja vähän ylös, jonkun verran olen laittanut niitä instaankin. Tässä muuutama esimerkki siitä, miten 2-vuotias hahmottaa maailmaa.
D herää aamulla: Tänään minä haluan kastella kukkia!
Minä: Ootko sä viherpeukalo?
D: En. Olen pinkkipeukalo.
D paijaa aamulla mun vatsaa.
D: Haluaisin, että vauva olisi pinkki.
Miettii hetken.
D: Me voimme toivoa, että se olisi!
D herää huonolla tuulella.
D: Minua pelottaa mennä päiväkotiin.
M: Voi kulta, miksi niin?
D: Siellä on laavaa.
M: Veikkaa, että sä näitä unta. Ei siellä oikeasti ole.
…
Matkalla päiväkotiin:
D: Minä keksin! Jos siellä on laavaa, niin minä kerron aikuiselle, että täällä on laavaa!
D: Tänään sinä olet lääkäri ja minä olen kotilas.
M: Mikä hätänä, kotilas?
D: Olen kipeä. Tulee verrrrta!
M: Katsotaanpa. Mistä tulee verta?
D: Rikkinäisestä autosta!
Illalla D pyyhältää huoneeseen hirveää tahtia pienen salkun ja papereiden kanssa.
D: Minä olen niin ressaantunut. Arrrrrr! Työt ressaavat minua, arrrrr!
D:n kämmen on täynnä hänen töherryksiään.
D: Käteeni tuli jotain.
M: Mitä?
D: Piirti. Siihen tuli piirti.
D pyytää, että luen hänelle Onni-poika menee päiväkotiin (joka on luettu taas viime aikoina kymmeniä kertoja).
M: En mä jaksa nyt lukea sitä, pyydä, että isi lukee.
D: Minä en halua, että Josi Tikkanen lukee minulle!
Yhtenä päivänä ostin hänelle kaupasta uudet vesivärit, joista hän ilahtui niin kovin, että piti niitä unikaverina. Aamulla hän muikisteli.
D: Minä rakastan näitä vesivärejä.
On hetken hiljaa, keksii.
D: Äiti, minä en ole suuttunut sinulle, koska sinä et rikkonut minun vesivärejäni.
(????)
Toisena päivänä unikaverina toimi kivi, jonka hän oli ottanut puistosta mukaan. Aamulla tuli tietoa.
D: Tälle kivelle ei saa kiipeillä.
Joskus Didi vain yhtäkkiä lohduttaa minua, myös sellaisina hetkinä kun en ole ilmaissut mitenkään olevani surullinen.
D: Äiti-parka. Ei mitään hätää. Ei ole mitään hätää.
Välillä tunteista on enemmänkin puhetta.
D: Äiti. Mä olen kyllästynyt raivoon.
Ja usein ne on ihania:
D: Äiti. Minä ja Alppu rakastamme sinua ja isiä ja sinä ja isi rakastatte minua ja Alppua. Me rakastamme toisiaan.
Välillä aamu alkaa myös kauniilla laululla:
D: Häpi tuu juu!
(Happy birthday to you:n sävelmällä.)
Toki usein myös tällaista.
D: Pissa menee pissalle. Kakka menee kakalle.
Ja tämmöstä.
D: Olet yltty!
M: Mikä se on?
D: Se on pierukaasua, joka tulee pepusta!
Ja myös.
D: Äiti, sä olet matkakakka!
Kyllä nuo vaan tekevät jatkuvasti minut niin onnelliseksi. Ja ennen kaikkea ovat erinomaista viihdettä.
Lue myös: