Laastaria fomoon
“Äiti sun naamas on välikevennys”, Alppu aloitti aamun ja nauroi perään. Silviissii!
Tällä hetkellä lapset kattoo telkkaria, minä juon kahvia ja vauvukka nukkuu. Mulla on hyvä mieli.
Tultiin keskiviikkona Helsinkiin, ja tässä välissä ollaan ehditty käydä Kumpulassa uimassa, Mustasaaressa, Vallilassa Raisan pihalla istumassa iltaa ja sekoilemassa puistossa. Pidän Helsingistä valtavasti. Tänään Alppu menee kaverisynttäreille, huomenna on Hermannin ensimmäiset kyläjuhlat. (Tulkaa sinne!)
Mutta se, miksi mulla on erityisen hyvä mieli, johtuu siitä että sain eilen käydä vähän humppuuttamasta.
Jotenkin tämä kesäloma lipui sellaiseen suuntaan, että minä en ole saanut omaa aikaa juuri ollenkaan. Se on jännä homma, mutta jotenkin se menee niin, että lasten kanssa 24/7 on kivaa pitkään, ja sitten yhtäkkiä iskee täysi stoppi. Ja sitten kaikki tuntuu paskalta.
Että mitä hittoa, miksi puoliso pääsee niin paljon omiin menoihinsa ja minä olen aivan koko ajan kolmen lapsen kanssa.
Tiki on siis saanut tänä kesänä kolme vähän pidempää slottia olla itsekseen, jolloin minä olen ollut noiden kolmen kanssa. Muuten ollaan oltu koko perhe yhdessä koossa. Tiki on siis ollut töissä muualla, mutta on siinä kuitenkin rauhalliset illat ja aamut.
Jotenkin mulle iski tämä ajatus nyt elokuun alussa, kun katselin instasta ihmisten ihania juhla- ja terassikuvia ja tajusin, että tuollaista ei ole minulle nyt tiedossa. Aivan himmeä fomo iski!
Vauva on nyt vauva, ja olen hyväksynyt sen, että minun vauvavuodet menevät aika lailla niin, että iltaisin en voi olla poissa vauvan luota. Tämä on oma vika, koska olen niin laiska lortto, etten jaksa totuttaa sitä pulloon (koska sitä taitoa pitäisi ylläpitää, ja imettäminen on niin paljon kätevämpää, ettei sitä jaksa sitten mitään pullobisneksiä siinä rinnalla).
Eikä näitä fomon tunteita tule onneksi mitenkään paljon – ja vauvavuodesta on jo neljännes takanapäin! Mutta sitten ne pari kertaa tapahtuu se, että viiltää syvältä: hitto mä haluaisin viettää rentoa post-korona-kesää ja olla tuolla juttelemassa ja nauramassa nyt. Mutta en ole.
Teemu Keisteri, yksi mun lempparitaiteilijoita, on tehnyt yhden huoneen Puistokatu 4:n avajaisnäyttelyyn.
Epäreiluuden tunteet hiipivät yllättäen pintaan torstai-iltana, kun tajusin, että lasten toinen vanhempi se nytkin on paistamassa pizzaa ystävänsä kanssa meidän huvilalla auringonlaskussa, ja minä olen täällä helteessä nukuttamassa kolmea riehuvaa riiviötä – taas.
Meillä ei mene nämä lasten hoitokuviot tasan vauvavuoden aikana, ei vaikka olen kirjoittanut aiheesta kirjan. Mutta sitten ne onneksi tasaantuvat vuoden jälkeen.
Tämä kaikki on niin ristiriitaista, sillä mä kyllä haluan olla noiden lasten kanssa, koska pidän niiden seurasta. Sitten en saamattomuutta tule järjestäneeksi itselleni vapaahetkiä ja kavereiden kanssa tapaamisia. Ja ihan yhtäkkiä kaikki alkaa ärsyttää.
On myös selkeästi niin, että Tiki kaipaa mua enemmän omaa aikaa elämäänsä. Mä taas viihdyn lasten kanssa pidempiä aikoja, en kaipaa suurissa määrin yksinoloa, tykkään semmosesta sekoilusta.
Mutta määränsä kaikella, kyllä minäkin tarvitsen sitä omaa aikaa!
Seitsemän viikon kesäloma, josta vain yksi ilta on erossa kahdesta vanhemmasta lapsesta (mun äiti hoiti noita, kun mä ja Tiki käytiin treffeillä), on nyt ollut sitten kuitenkin vähän liikaa. Mun oli tarkoitus käydä välillä vauvan kanssa vain kaksin jossain, esimerkiksi Turun taidenäyttelyissä, mutta se jotenkin aina jäi kummallisesti.
Maanantaina alkaa päiväkoti, ja sitten pääsen taas viettämään vauvaelämää, johon ei kuulu kenenkään riitojen setviminen.
No mutta, eilen tapahtui semmonen ihana juttu, että motkotin tästä asiasta antamuksellisesti Raisalle. Ja harmittelin, että illalla olisi Puistokatu 4:n kutsuvierasavajaiset, jonne niin paljon olisin halunnut, mutta Tiki on taas muualla.
En oikeasti tehnyt tätä valitusoperaatiota ketunhäntä kainalossa, ja siksi yllätyin, kun Raisa vain kasuaalisti ehdotti, että hänpä ottaa illaksi Alpun ja Didin heidän pihalle leikkimään. Ja minä pääsin humpuuttamaan!
Otin vauvukan kantoreppuun, skumppalasin käteen ja nautin aivan älyttömän paljon ihanasta kesäillasta Kaivopuistossa. Juttelin monien ihmisten kanssa, näin kiinnostavaa taidetta, söin Elmin herkullisia ruokia… ihanaa!
Palasin lasten luo aivan hurmioituneen onnellisena ja iloisena. Ilta-aurinko paistoi Vallilassa ja elokuu tuntui just siltä, miltä pitääkin. Ja nyt tuo hetkellisen vapauden tunne taas kantaa, ja tämä aamu on ollut tosi kiva. (Okei, ei ihan täysvapaus, kun oli tosiaan se vauva mukana. Tosin se oli erinomainen conversation piece, noin pieni vauva on vielä hyvä juhlakalu, kun ei liiku tai juuri vänise, näyttää vaan söpöltä.)
Tänä aamuna olen vain liihotellut kotona. Selvästikin mun naama on iloinen välikevennys.
