Kipeenä, tekee mieli horista

Euforinen hetki, kun kuume alkaa laskea.

En muista, koska olisin viimeksi ollut kipeänä tällä lailla, että nousee raju kuume ja paleltaa kauttaaltaan, etenkin yläselkä tuntuu siltä kuin joku napajäätikön tuuli tuivertaisi jostain aukosta sisään.

Eilen ajattelin vielä, että tämä olisi rintatulehdus, mutta taitaa olla sittenkin rintatulehduksen lisäksi ihan ehta flunssa. Yö meni palellessa ja särkylääkkeen jälkeen hikoillessa. Ja mikä siinä on, että kun minä olen kipeä, niin vauva päättää valvoa keskellä yötä kolme(!) tuntia – tavallisesti se ei koskaan tee sellaista, vaan posottaa tyytyväisesti yöt läpeensä. Törkeä vauva.

Mä olen ollut apealla tuulella koko marraskuun. Välillä olen saanut itsestäni jonkinlaisen ilon pilkahduksen esiin, mutta ei voi mitää, jotenkin vaan semmonen tahmea olo koko ajan. Olen kiukutellut puolisolle jatkuvasti, koska meillä on aivan saatanallisen sotkuista, mulla on perkeleellisen vähän omaa aikaa ja tuntuu, että koko ajan joku vaatii multa jotain.

Anteeksi kun kuulostan katkeralta. Se johtuu siitä, että olen.

Vauva on mun kannalta “hankalassa iässä”. Se haluaisi hirveästi viihdykettä, mutta koska ei osaa vielä liikkua oikein eteenpäin (vain pyöriä), niin se ei itse pysty järjestämään sitä itselleen. Niinpä mun pitää olla häntä varten koko ajan. Nyt kaveri, opettele ryömimään, niin ehkä tämä vähän helpottaa.

Ylipäänsä tuommosen 6-kuisen kehonhallinta. Se on aivan semmonen omituinen puikula, joka heiluu mielivaltaisesti koko ajan. Jonkinlaista lihaksistoa on, mutta sen hallitsemista ei. Ei ole sillä lailla vielä jämäkkä kuin vaikkapa 8-kuiset.

Ja tämä syömään opettelu. Se on niin hemmetin turhauttavaa yrittää tehdä puttia minigolf-radalla tuohon pikku pikku suuhun, joka enimmäkseen on kiinni. Mä olen ymmärtänyt, että meidän kaikki kolme lasta ovat paskoja syömään. Näin se on. Kun olen nähnyt muiden vauvoja, jotka avaavat suunsa, jotta sinne laitettais jotain epämääräistä moskaa. Sellaista näkyä ei ole ikinä tässä huushollissa nähty.

Edelleenkin 3-vuotiaan kanssa ruokailuhetket ovat sellainen shit show, että tekisi mieli vaan sanoa että hyvä on. HYVÄ ON.

Kuume nousi torstaina juuri ennen vauvojen värikylvyn alkamista.

Mä olen yrittänyt listailla asioita, joista olen kiitollinen. Merja hyvin sanoikin tänään, että nyt on kiitospäivä, ja kiitospäivän pointti on miettiä, mikä kaikki on hyvin. Ja onhan moni moni asia.

Lapsista mä olen eniten kiitollinen. Mua naurattaa niin paljon niiden jokapäiväinen toiminta. Alppu esimerkiksi on monta viikkoa toivonut sellaista Super Marion “Pikku-Bowser”-hahmoa. Me tilattiin se ajat sitten, mutta postissa kesti. Nyt kun se vihdoin sai sellaisen, niin se on siitä aivan haltioissaan. “Äiti, tämä on vain niin, niin hieno. Äiti, tässä kaikki on niin hienoa. Äiti. Musta tuntuu, että mä rakastan tätä Pikku-Bowseria.”

(Tähän väliin mun on pakko kertoa yhden mun kaverin 6-vuotiaan järjenjuoksusta. Päiväkodissa alkaa olla noilla jo sellaista “se tykkää tästä ja se tykkää tosta”. Niin sitten kun joku oli puhunut, että “se rakastaa sitä”, niin tämä 6-vuotias poika oli suhtautunut siihen skeptisesti. “En mä puhuisi vielä rakkaudesta, vaan pitämisestä. Pitää oppia tuntemaan, että voi rakastaa. Mä sanoisin, että mä rakastan teitä äiti ja iskä. Silloin kun mä synnyin, mä pidin teistä. Sitten kun mä täytin kolme vuotta, niin mä rakastin teitä.” Sieltä tuli vahva analyysi tunteista, arvostan!)

Didin toiminta niin ikään ilahduttaa. Hänellä on leikkausvimma, ja koko koti on täynnä erinäistä paperisilppua, jota hän on hienosti leikellyt tänne. Yhtenä päivänä Alppu kielsi Didiä koskemasta rakkaaseen Pikku-Bowseriin, johon tämä kolmevuotias typy vastasi: “Mulla on parempaakin tekemistä kuin koskea sun Pikku-Bowseriin.” Mä siis rakastan tota sen päättäväisyyttä ja kykyä pitää puoliaan. Se on jotenkin niin helpottava piirre lapsessa, ettei tarvitse pelätä, miten maailma sitä murjoo, kun hän kyllä murjoo sitä maailmaa takaisin.

Onneksi Hanne värikylvetti meidän molempien vauvat, niin minä sain koomata rauhassa.

Sitten olen tällä hetkellä tosi tyytyväinen meidän kotiin (vaikka onkin saastan, paperisilpun ja epämääräsiten röykkiöiden täyttämä). Vuosi sitten oltiin aivan muuttamassa, mutta sitten lopulta päädyttiin vain vaihtamaan huonejärjestystä. Oon ollut tästä päätöksestä niin tyytyväinen, koska silloin tammikuussa 2022 ei vain voinut tietää, mitä tuleman pitää: Ukrainan sota, inflaatio, korkojen nousu, full on mayhem taloudessa. Nyt meillä on yhteensä lainaa 250 000 euroa (mukaan lukien sijoitusasuntolainat). Sen sijaan jos oltaisiin ostettu joku preameampi asunto, niin meillä olisi helposti 750 000 euroa lainaa.

Vielä vuosi sitten ajattelin, että mikään ei tule nostamaan korkoja seuraaviin vuosiin. Vähänpä tiesin. Nytkin meillä jo muutamalla sadalla eurolla asumiskustannukset nousevat (mä ajattelin tehdä tästä oman postauksen, koska instassa aihe herätti niin paljon kesksutelua, ja mä rakastan tällaisten lukujen pyörittelyä). Mutta ei niin, että tarvitsisi olla huolissaan taloudesta. Ja se on ihan mielettömän iso asia, ettei tarvitse huolehtia rahasta juuri nyt. Koska tosi moni huolehtii, osa mun ystävistä herää keskellä yötä rahakauhuun. “Pieni” koti ja vain yksi vessa viiden ihmisen kesken on pientä verrattuna siihen tunteeseen, että pärkäänkö minä.

Joulun fiilistely antaa myös tällä hetkellä tosi paljon. Aina välillä, kun kynttilät palavat (etenkin silloin kun joku noista riiviölapsista ei pyri puhaltamaan niitä sammuksiin), glögi höyryää kupissa ja micahelbublee soi, niin saavutan sellaisen ihanan rauhallisen tunnelman.

Pienet aikaansaamisen sysäykset myös ovat ilahduttaneet: sain tilattua eilen talvikengät lapsille black friday -alesta (voitto!), sain vietyä muutaman maton pesulaan (meidän mamman ja papan vanhat itämaiset matot, aivan ihania!), sain varattua meidän perheelle Tallinnan-matkan (niin ihanaa!), ostin Kansallisteatterin Ronja Ryövärintyttäreen liput… Ehkä mä vielä viikata kaappiin pesemällä välikausivaatteet, niin ai että, sitä ollaan jo aikaansaavuuden kuningattaria sen jälkeen!

Ah, nyt tuo vauvukka herää, parempi mennä taas pitämään seuraa hänelle.

Mä huomaan, että näiden mun postausten draaman kaari on nykyään aina tämä: Ensin vänisen, sitten koen huonoa omaatuntoa siitä, että vänisen, koska oikeasti kaikki on hyvin. Niinpä sitten tarinoin joistain positiivisista jutuista, jotta ei tulisi sellainen fiilis, että olen kiittämätön kanttura (joka oikeasti olenkin, mutta en halua, että kukaan muu ajattelee niin musta paitsi minä itse).