Kuukausi työelämässä takana, miltä tuntuu?
Tuntuu aika kivalta kuulkaas tämä töissä oleminen. Täällä minä istun työpöydän ääressä ja webwhatsappiin tulee tällaisia viestejä:
"Alpulla kaapeliaamu." (Kaapeli tarkoittaa kakluunia eli kakkendaalia eli ulostetta.)
"Alppu nukahti kesken lounaan."
"Herra on hyvällä tuulella." (Herralla ei viitata Jumalaan, vaikka samoja piirteitä löytyy.)
"Makaronilaatikko on valmiina."
Sitten saapuu sellaisia kuvia, jossa lapsi heittelee ruokaa päällensä, irvistelee kameralle lähietäisyydeltä, nukkuu vaunuissa ulkona tai leikkii muiden lapsosten kanssa vauvakerhossa tai muskarissa.
Tällainen etävanhemmuus on ihanaa. Sitä vain katselee kauniita kuvia lapsestaan ja ajattelee, että on se kyllä. Voi minun miekkosiani. Siellä ovat. Suloiset epelit.
Mutta ei kaikki ihan niin helposti lähtenyt käyntiin. Ensimmäisellä viikolla mua itketti iltaisin se, kun Alppu meni jo seitsemältä nukkumaan, niin mulla oli vain kaksi tuntia päivässä aikaa leikkiä sen kanssa. Siitä tuli huono omatunto ja lisäksi ikävöin lasta aika paljon. Myös töihin lähteminen on aika kurjaa, kun lapsonen jää itkemään mun perään aika lohduttomasti. (Se auttaa, että pian puhelin piippaa whatsap-viestiä, jossa Alppunen ilakoi tyytyväisenä ja hakkaa kaukosäädintä parkettiin.)
Juoksen edelleen aina ratikkapysäkiltä iltapäivisin kotiin, sillä kun on niin lähellä kotia, tulee pakahduttava tarve päästä pusuttelemaan bebbeliä. Ja onhan se kieltämättä maailman siistein tunne, kun astuu ovesta sisään ja näkee Alpun kirkastuneen katseen. Sitten se konttaa tuulispäänä mun syliin ja hihkuu riemusta.
Nykyään Alpun unirytmi on siirtynyt niin, että nukkumaan mennään ysiltä tai kympiltä, eikä kuulkaa enää itketä ikävän tunteet. Paitsi korkeintaan ikävä lööbausta. Mä tarvitsen enemmän sellaista katson apaattisena Girlsiä -aikaa. Kasi voisi olla aika optimaalinen. Mutta prosesseja hiotaan.
Mua on yllättänyt eniten se, miten vähän mä oikeastaan ajattelen Alppua tai kotia töissä ollessani. Tässä postauksessa Vierailija kommentoi tosi hyvin: Omituisinta on työ- ja kotimaailman duaalisuus. Oon jakautunut ihan kahdeksi persoonaksi: Töissä olen pätevä, tarmokas ja cool muija, joka teki heti toisena työpäivänään Mikael Gabrielin ja Isac Elliotin yhteishaastiksen ja lähti seuraavalla viikolla junalla yksin (junamatka ilman vauvaa, halleluja!) Turkuun tapaamaan Robinia. (Joo, mun työ on maailman siisteintä!)
Kotona taas taannun sellaiseksi lässyttväväksi lussuksi, joka konttaa ympäri asuntoa ja huutaa: "Kutituskuolema!" (Siis Alpun perässä. En yksikseni.) Se, että rooleja on kaksi, on oikeastaan virkistävää. Äitiyslomalla jotenkin mystisesti unohdin kaiken kivan, mitä työssä olemiseen kuuluu (kuten työkaverit). Vaikkei mun persoonallisuus mitenkään muuttunut, niin upposin jotenkin siihen äitiyslomafiilikseen aika syvälle.
Musta tuntuu, että oli tosi hyvä haikeilla ne äitiysloman loppumisen aiheuttaman surut pois jo etukäteen. Nyt nimittäin tämä uusi elämänvaihe tuntuu pelkästään kivalta. Oon vähän sitä mieltä, että jotkut jutut kannattaa lopettaa silloin, kun on vielä hauskaa. Sitten jää sellainen fiilis, että tätä voisi ehkä kokeilla uudestaan.
Seuraavassa postauksessa Tiki kertoo, millaista koti-isyys on ollut.
Onko kukaan palannut tai palaamassa töihin pian äikkäriltä? Miltä tuntuu?
Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa
Lue myös:
Äitiysloma lähenee loppuaan, tuntuu kamalan haikealta
Töihin palannut äiti taantuu lapseksi - onneksi työkaverit pelastavat
Hiljennä se sirpa selänne päästäsi