Shaisse-shaibelssonia kaik!

Haluaisin jo olla toivoa ja me kyllä selviämme tästä -asennetta täynnä, mutta en ole. Sen sijaan mielen on vallannut jopa vähän sellainen selittämätön apeus. Se tuntuu siinä mielessä tyhmältä, ettei minulle tai lähipiirille ole tapahtunut mitään pahaa, eikä sellaista välttämättä tapahdukaan.Silti olen huolissani ja jollain lailla stressaantunut. Pitäisi alkaa ihan oikeasti noudattaa Hesarissa kerrottua ohjetta ja päättää, että tarkistan uutiset vain kolme kertaa päivässä. Puhelimella roikkuminen aiheuttaa suurta levottomuutta. Haluaisin hassutella lasten kanssa ja olla heille läsnä, mutta en pysty siihen ihan joka hetki.Olen surullinen ja huolissani siitä, mitä kaikkea suomalainen yhteiskunta ja Eurooppa vielä kokevat tämän vuoden, ja ehkäpä myös seuraavien vuosien aikana. Tulevaisuus pelottaa.Tunne on sukua ilmastoahdistukselle, jota tunnen ajoittain. Se on epävarmuutta tulevaisuudesta ja hähmäinen ennustus siitä, että tulevaisuus on nykyisyyttä arvaamattomampi, ihmiskuntaa koettelevampi. Toisaalta siinä mielessä ilmastoahdistus ja korona-ahdistus eroavat toisistaan, että koronaa kohdellaan oikeana kriisinä, jonka koko yhteiskunta ottaa vakavasti ja johon siksi reagoidaan voimakkain keinoin. Tuntuu, että olemme tässä yhdessä.On hienoa nähdä, että vahva reagointi on mahdollista, kun näin päätetään. Pidän myös hyvänä asiana sitä, että yhteiskunnassamme on sillä lailla pehmeät arvot edelleen voimissaan, että ihmishenkeä arvostetaan enenmmän kuin vaikkapa sitä, että talouden rattaat pyörivät samalla tavalla kuin ennen. Samaan aikaan olen kuitenkin myös hyvin huolissani nimenomaan Suomen taloudesta, ja toivonkin, että eristäytymiskehotuksissa ei tehdä ylilyöntejä.Epävarmuus on pahinta: kun tällaista ei ole koskaan ennen koettu, ei voi tietää, miten maailma muuttuu. Toisaalta uutisoidaan, että Kiina olisi jo selvinnyt pahimman yli, joten ehkä voi suunnata katseensa itään, jos haluaa hakea osviittaa seuraavista kuukausista.No, se mikä tunteeseen auttaa on perheen ja kavereiden kanssa juttelu ja hengailu, musta huumori (ah, koronameemit, keep 'em coming!) ja kaikenlainen tekeminen. Kun eilen lenkkeilin ystäväni Marian kanssa metsässä, olo oli jo aika mukava. Tai kun vitsailimme serkkujeni kanssa siitä, pystyisikö zombie-elokuvista löytämään apukeinoja tilanteeseen, tuntui vähän kevyemmältä. Minua ilahdutti myös, kun tavallisesti melko pidättäytyvästi käyttäytyvä ystäväni Lauri lupasi, että koska hänellä on pieni nuha, hän pyrkii olemaan "tervehtimättä ihmisiä kielisuudelmin, vaan tyytyy tällä kertaa poskisuukkoihin".Myös kaikki sellainen normaali ja rutiinit tuntuvat kivoilta. On ollut mukavaa lukea muitakin juttuja uutisista ja blogeista kuin pelkkää koronaa. Veikkaan, että teen nyt niin, että kirjoitan tänne blogiin seuraavaksi jostain ihan muusta vähän aikaa. Ehkä se saa minut iloisemmalle tuulelle ja ehkä te lukijatkin kaipaatte jotain muuta ajateltavaa, vähän kevennystä meininkeihin.Kuvat: Arvostan lapseni kykyä poistua tästä maailmasta, kun äidin horinat alkavat käydä liian puuduttaviksi (kuten nyt). Lisäksi tyttöseni on juuri viimeisen viikon aikana löytänyt oman sieraimensa. Vaikka olen lukenut hänelle THL:n ohjeet kasvojen koskettelun välttelemisestä ties kuinka monta kertaa, niin sinne syvälle nenän turvalliseen lämpöön se pieni etusormi hakeutuu tuon tuosta.