Kolmen kanssa
Ihminen tottuu vallitsevaan tilanteeseen. Kyllä te sen tiedätte. Kun on tovin ollut yksi lapsi, ei enää ihan täysin saa kiinni lapsettomasta elämästä. Kun on kaksi, yhden lapsen kanssa oleminen hähmääntyy mielestä. Ja nyt minä tietenkin suhtaudun täysin anakronistisesti elämään kahden lapsen kanssa. Sijoitan mielessäni sinne luppoaikaa, jota siellä ei luultavasti ollut. Ajattelen, että “ah se oli niin helppoa, kun oli vasta kaksi, kun ei tarvinnut miettiä tätä tai tätä”.
Mutta oikeasti aikaa on aina vain tietty määrä, ja lasten kanssa se kaikki vaan menee johonkin. Ja tilanteeseen tottuu, rooliinsa kasvaa, elämässä harjaantuu.
Mutta! Millaista se elämä sitten kolmen lapsen kanssa on? Mä yritän sanoa jotain, vaikka aika epämääräistä tämä on, kun vertaileminen on niin vaikeaa.
Kirjoitin hankalimmista jutuista kolmen lapsen kanssa silloin, kun Putte oli kuusiviikkoinen. Allekirjoitan edelleen kaiken, mutta lisää sanottavaa on tullut.
Raha
Elämässä on yksi merkittävä asia, joka on muuttunut. (Ja tästä rahanmenosta moni varoittelee etukäteen: “Sitten pitää ostaa isompi auto”, “Sitten pitää ostaa isompi asunto”) No, autoa me ei vieläkään ole hankkimassa, eikä isompaa asuntoa. MUTTA. Yhden kulutusmyönnytyksen tein, ja no, katsotaanko jäänkö tälle tielle.
Talouspaperi! Kahden lapsen kanssa elämä vielä meni ilman talouspaperia (tiskirätti, keittiöpyyhe ja vauvan harsot ovat ajaneet asian), mutta yhtäkkiä kaupassa mulle iski semmonen ajatus, että NYT SAA RIITTÄÄ, MINÄ OSTAN TALOUSPAPERIA. Nyt meillä on ollut talouspaperirulla käytössä noin kuukauden, enkä ole ihan varma, onko elämä “parempaa”. Se on erilaista, mutta mutta… katsotaan. Saan pyyhittyä vauvan sormiruoat lattialta suoraan biojätteeseen (kulkematta rätin kautta tiskialtaaseen), mutta sitten on tullut vähän sanomista. Nimittäin Tiki ihan intoutui käyttämään talouspaperia kattiloiden pyyhkimiseen, mille mun piti osoittaa paheksuntani, koska kyllä nyt siihen käytetään edelleen keittiöpyyhettä. (Tikin mielestä tarina meni niin, että hän pyyhki paistinpannua, mikä saattaa pitää paikkansa.)
Tällä yritän siis sanoa, että kyllä kolmen lapsen kanssa elämä muuttuu rahaavievämmäksi. Kun raha korvaa tosi usein jaksamisen. Ollaan syöty kotiruokaa kalliimpia eineksiä useammin, tilattu useammin ruokaa kotiin, wolttailtu pieniä kauppaeriä lähimarketista, kun asioita on puuttunut (eli suunnitelmallisuus on heikenytynyt). Ollaan ostettu vaikkapa lasten saappaita ja muita juttuja uutena, sellaisia, jotka aiemmin olisin metsästänyt käytettynä. Välillä tuntuu, että jaksaminen on niin tiukassa, että sitä heittää mieluummin rahaa kuin omaa vaivaa johonkin ongelmaan. Eli kolmas lapsi on tässä mielessä rahareikä. Tämä saattaa olla ohimenevää tai sitten alku, ja pian meillä on se auto pihassa, kun en jaksakaan enää matkustaa junalla huvilalle Turkuun. Kattotaan.
Ja mitä muuten tulee rahanmenoon, niin mä veikkaan, että muutaman vuoden sisällä me kyllä muutetaan. Ei ihan vielä, tämä 78 neliötä menee vielä nyt, mutta jossain vaiheessa tarvitaan (eli halutaan) postimerkkiä isompi vessa, mielellään kaksi.
Ja siis lasten harrastukset! Meillä 7-vuotiaalla on kaksi harrastusa, 3-vuotiaalla yksi ja vauvalla yksi, ja kyllä se on tällä hetkellä monta sataa euroa kuussa. Päivähoitomaksuja ei onneksi jouduta maksamaan kertaakaan kolmea kerralla, koska Putte menee päikkyyn vasta kun Alppu on aloittanut koulussa. Mutta sitten tulee tietty iltapäiväkerhomaksut.
Yhdeksän ja puoli kuukautta ulkona.
Vaiva
Vanha vitsi: Jos tuntuu raskaalta, niin ota pariksi viikoksi virtahepo olohuoneeseen. Kun se lähtee, niin eipä tunnukaan enää niin raskaalta. Ainoa vain, että nyt se ei lähde. Ja toinen ainoa vain on se, että vauva ei ole virtahepo, vaan aivan super ihana ilahduttaja.
Mutta kyllä mä vähän sitten kuitenkin muistelen niitä aikoja, kun oli vain kaksi lasta, ja yksi vanhempi yhdelle lapselle. Oli se kuulkaa helpompaa. Jäi vähän energiaa muuhunkin.
Nyt niillä on ylivoima. Moni asia on tosin sellainen, että kyse on enemmänkin lasten iästä kuin niiden lukumäärästä. 7-vuotias on nykyään super helppo, pukee itse, syö itse, ottaa itse vettä, pesee itsensä (hampaat me vielä harjataan), muistaa itse monia asioita (“Isi huomenna on luistelua päiväkodissa”), hoitaa omia kaverisuhteitaan ja on monesti kylässä.
7- ja 3-vuotias syövät samoja asioita, joten sillä ei ole oikeastaan väliä, tekeekö iltapalaleivät kahdelle vai yhdelle. Kuitenkin vauvalle pitää tehdä kaikki erikseen, ja se on vaivalloista.
Mutta kyllä siirtymät ovat edelleen saatanallisen vaivalloisia. Sisältä ulos – ehkä pahinta paskaa mitä on. Aamut ovat sellaista kamppailua. (Ai että, luen tällä hetkellä ennakkoon Juha Itkosen pian ilmestyvää kirjaa perhe-elämästä, ja hän puhuu aamujen sisäisestä kamppailusta niin hyvin siinä – jokainen käy omaansa ja jokainen voi vaikuttaa vain omaan tunnetilaansa ja kireyteensä, mitä stoalaisempi olet, sitä helpommin hommat menevät.) Itsehän olen vihannut aamuja jo kauan kauan ennen lasten saamista, eli eipä tässä ole mikään muuttunut auringon alla.
Tässä kohdassa myös usein mietin, että hissittömän kerrostalon neljäs kerros ei palvele meitä. Mun molemmat siskot asuvat omakotitaloissa ja niillä on omat pihat. Ja kyllä tässä suhteessa niiden elämä vaikuttaa vain tosi paljon helpommalta.
Tällä hetkellä kuitenkin kaikkein paskinta on nukuttaminen. Mua syö se, että meillä on sellaiset ikäerot, että lapset eivät oikein jaksa kuunnella samaa kirjaa. Niinpä hommat menevät tällä hetkellä niin, että mä nukutan vauvaa, Tiki lukee Didille iltasadun ja Alppu-parka jää aina paitsoon, kuuntelee vain äänikirjaa. Mun unelmissain kaikille luettaisiin samaa iltasatua. Mutta ei Didi ei halua kuulla sanaakaan Kapteeni kalsarista, eikä Alppua kiinnostele Elsa ja Lauri (ei kyllä muuten muakaan, nyt kun tuli puheeksi…). Puten elämäntehtävä taas on möngertää satukirjan päälle ja tuhota kaikki.
Nukuttaminen on kamppailu, joka toistuu joka ilta.
Nopeus
Musta on tullut nopea. Syön, puen, kävelen, teen kaiken pikavauhtia. Siinä ajassa kun yhden lapsen vanhempi pukee lapsensa, minä saan kolme ihmistä vaatteisiin. Tai joskus jopa nopeammin. Lappaan neljälle lautasella ruokaa siinä vaiheessa kun yhden lapsen vanhempi pohtii, mitäs tästä menusta valitsisi. Päätöksen, toimenpiteet, kaikki pitää tehdä suitsait sukkelaan!
Mä olen myös kärsimätön, ja välillä musta on aivan sieätämätöntä odotella jonkun aikuisen vitkasteluja, kun itsellä on kolme lasta valmiina, ja tiedän, että jos ei nyt lähdetä, seuraa räjähdys.
Mä olen tosi suurpiirteinen noin muutenkin. En laskostele lasten vaatteita, puen ne vähän sinnepäin, en todellakaan aina jää neuvottelemaan lapsen kanssa jostain, vaan sanon, että mentävä on! Tärkeintä on, että juna kulkee koko ajan eteenpäin, kunnes se saa pysähtyä.
Sisaruus
Torstaina istuin lauteilla ja kuuntelin, kun Alppu ja Didi istuivat kahdestaan Stokken kylpyammeessa ja keskustelivat.
Didi: “Mä olen isoveli ja pikkuveli.”
Alppu: “Sä olet kyllä oikeasti isosisko ja pikkusisko.”
Didi: “Joo.”
Mä rakastan, rakastan, rakastan sitä, että noilla on nykyään omia juttuja, joissa mulla ei ole osaa eikä arpaa.
Fyysisyys
Tämä vaatii voimaa. Kun eilen kiskoin auraamattomalla jalkakäytävällä ylämäkeen rattaissa istuvaa vauvaa ja Didiä, eräs kiva nainen tuli kysymään, voiko hän auttaa. Sanoin, että enpä kuule keksi että miten, mutta kiitos. Sitten jäimme juttelemaan, ja hän sanoi, että sitten kun kantamis-, vaunujentyöntämis- ja nostamisvaihe päättyy, niin lihasvoima katoaa parin vuoden päästä.
Enpä ollut ajatellut. Mutta kyllä tämä fyysistä hommaa on. Kannan joka päivä vauvan ja kasseja neloskerrokseen, milloin kuka lapsi on sylissä ja tunkee sormiaan jostain mun pään aukosta sisään.
Mä rakastan suurta osaa tästä fyysisyydestä. Musta on ihanaa nukkua lasten kanssa ja tuntea niiden lämpimät pikku kehot vieressä. Musta on kivaa kun saa pusutella, halailla ja paijata niin paljon kuin ikinä haluaa. On ihanaa, kun telkkaria katsellessa joku lapsista könyää syliin tai laittaa päänsä mun reidelle. Iho menee kananlihalle, kun joku lapsista piirtelee mun selkään, repii (tarpeeksi hellästi) mun hiuksia. Aaaah ja se kun lapset kävelevät selän päällä, mmmmmmmmm!
Aina välillä tulee olo, että nyt saa riittää, nyt haluan kehoni itselleni! Mutta aika nopeasti se menee ohi. Enimmäkseen tykkään siitä, kun kolme pikku marakattia roikkuu mukana. Ja mua kauhistuttaa ajatus, että jonain päivänä ne ei enää suostu ottamaan mun napapasuunaa, kutituskuolemaa tai pusuhyökkäyksiä vastaan. Eiiih!
Riittävyys vs riittämättömyys
Tämä on tullut nyt isosti vastaan. Mä haluaisin jokaisen lapsen kanssa enemmän kahdenkeskeistä aikaa, ja sitten mä haluaisin sitä yhdenkeskeistä aikaa itseni kanssa. Joskus olen niin väsynyt, että haluaisin vain apaattisesti katsella puhelinta enkä katsoa palapeliä tai nintendo-peliä.
Etenkin vanhimmasta mulla on huono omatunto aika ajoin. Haluaisin jutustella enemmän, harjoitella lukemista, leikkiä legoilla (no okei, en oikeasti haluaisi leikkiä legoilla).
Mutta sitten kun tulee se hetki, kun saan järkättyä mulle ja Alpulle pelihetken, niin meillä on kyllä aivan super hauskaa. Rakastan tällä hetkellä Mario Deluxea, sitä on niin hauska pelata ja rupatella siinä samalla kaikkea. Ja me kaikki tiedetään, että lasten kanssa parhaat jutut tulevat vasta sitten, kun on saatu hetken aikaa horista. Sitten puhutaan ihmissuhteista, tunteista, peloista ja toiveista, syvimmistä ajatuksista, kaikesta siitä, mitä lapsen sisällä on. Just ne vaatii sitä rauhallista aikaa, ja sitä totta vie pitää jaksaa järjestää.
Itse asiassa kyllä mua sekin harmittaa, etten juuri ehdi olla 3-vuotiaan kanssa kaksin. Se näkyy riehumisena ja uhamana sitten. Äh, vain vauvan kanssa ehdin mielestäni olla tällä hetkellä tarpeeksi – ja tämä johtuu siitä että olen vanhempainvapaalla.
Mutta uskon, että tulevaisuudessa nämä sillä lailla muuttuu, että vauva ei tarvitse mua niin paljon, jolloin voin helpommin ottaa vain yhden lapsista johonkin, ja kaksi jäävät Tikille. Tällä hetkellä mulla on yleensä aina vauva ja toinen.
Hauskuuttaminen
Siitä lähtien kun sain ensimmäisen lapsen, elämä on muuttunut sketsiksi. Mua naurattaa tässä elämässä aika lailla kaikki. Mua naurattaa lasten vanhemmat ja niiden sekopäinen ja absurdi toiminta (ennen kaikkea oma), mua naurattaa lasten järjenjuoksu ja niiden sanomiset.
Elämä on nykyään uskomatonta viihdettä, ja täällä asuu kolme neroa viihdetaiteilijaa. Mä nauran joka päivä monta kertaa ääneen, ja vitsit ovat yllättäviä, tilannekomiikka on läsnä kaikessa. Mulla ei ole ikinä tylsää. Ei koskaan.
Musta on käsittämättömän ihanaa, että mulla on jäljellä vielä yhden kerran se, kun vauva oppii puhumaan, rakastuu omiin sanomisiinsa, alkaa harjoitella kertomaan näkemyksiään tästä maailmasta.
Mä rakastan sitä vaihetta, kun lapsi osaa niin vähän sanoja, että se joutuu käyttämään kaiken mielikuvituksensa saadakseen ajatuksensa ilmaistua. Sieltä tulee niin nerokkaita ilmaisuja. Didi alkaa osata jo liikaa sanoja, mutta kyllä niitä nerouksia aina välillä tulee edelleenkin. Mutta Putte ja hänen puhumispyrkimyksensä, niin paljon viihdearvoa jäljellä!
Eläintarha
Silloin kun me oltiin lapsia, mun (silloin lapseton) eno kutsui meitä eläintarhaksi. “Otatko zoon mukaan?” hän kysyi äidiltä. Me ollaan nyt se eläintarha. Mulla on välillä sellainen olo, että ihmiset eivät ihan jaksa meitä kaikkia. Ja mä ymmärrän sen sata pros. Viimeisen vuoden aikana meille on tullut ehdottomasti enemmän vieraita kuin me saataisiin kutsuja kavereiden luokse. Se on vähän niin, että kolmen alle kouluikäisen lapsen tuominen johonkin on paljon.
Mutta eiköhän tämäkin taas muutu. Olen nyt jo välillä tehnyt sitä, että otan vain kaksi tai vain yhden mukaani, koska en itsekään jaksa aina koko kööriä. Lisäksi nuo ovat koko ajan paremmin käyttäytyviä (paitsi vauva, kuolemanlaakso on vasta edessä, eli 1–2 vuotta).
Tästä en ole huolissani. Sitä paitsi kyllä me edelleen ihan yhtä paljon lähdetään museoihin, eläintarhoihin, huvilalle, junalla pohjoiseen (just ostin liput), ulos syömään, kuin aina ennenkin. Tämä ennen kaikkea siksi, että näitä villieläimiä ei voi sulkea häkkiin. Muuttuvat hirveiksi, jos ovat koko päivän sisällä viikonloppuna tai lomalla yöpaidoissa.
Yhdeksän ja puoli kuukautta sisällä.
Luovuttaminen
Joistain asioista on ollut pakko luopua. Me ei saada kotia pidettyä siistinä. (Siivooja käy joka toinen viikko, eli joka toinen viikko meillä on noin 10 minuuttia siistiä.)
Mä en ole ehtinyt soittaa haitaria (tää harmittaa tosi paljon). Mutta tähän tulee muutos, as god is my wittness.
Me ei olla käyty Tikin kanssa naismuistiin kunnon treffeillä. (Tämä on siis oma syy, mun äiti koko ajan kyselee, että koska hän voi tulla hoitamaan meidän lapsia ja me mennä yöksi hotelliin, mutta meillä on ollut jotenkin kummallisen tukossa viikonloput.)
Me syödään tosi paljon eineksiä, siis mun mielestä oikeastaan liian paljon, ja tällä tarkoitan sitä, että pinaattiletun maku on alkanut kyrsiä mua itseäni. Ravintoarvoista en ole huolissani, päiväkodissa syököön salaattinsa.
Porukka
Mä olen niiiin porukkaihminen kuin vain voi olla. Musta on ihanaaaaaa kun ympärillä on paljon ihmisiä. Nyt olen varmistanut, että seuraavat ainakin kymmenen vuotta jokapäiväisessä arjessa on paljon puhetta, sekoilua, näkemyksiä ja mielipiteitä, kiivasta keskustelua, erilaisia dynamiikkoja.
Mulla on oma porukka.
Lue myös:
