Kirja-arvio: Miten ympäristökatastrofi esitetään lastenkirjassa?
Varoitus: Tämä kirja-arvio ei sovi herkälle sielulle.
Olen salliva persoona, ja mielestäni lapsen tulee altistua kaikenlaiselle kulttuurille. On hyvä lukea erilaista kirjallisuutta jo nuoresta pitäen, jotta ymmärtää, että maailmassa on muutakin kuin oma kokemusmaailma.
Mutta herran tähden, ei nyt sentään tällaista kammottavaa kauhua tarvitse 2-vuotiaan joutua todistamaan!!!
Hervé Tulletin The Game of Finger Worms (Les Jeux 2011) ei ole tavallinen lasten kirja. Siinä on melko vähän sanoja, mutta sitäkin graafisempaa kuvastoa.
Käsittääkseni kyse on dystopiasta, jossa valtavat madot, niin kutsutut Finger Wormsit (sormimadot) ovat vallanneet planeetan. Ne ovat tunkeutuneet flooraan ja faunaan ja imeneet isäntäeliönsä kuiviin. Aluksi kuvataan kukkasia, joissa madot luikertelevat. Tämä on vielä hyväksyttävää ja ymmärrettävää; kyllähän luonnossa kaikenlaisia loiseliöitä tapaa olla.
Sitten siirrytäänkin esihistorialliseen aikaan. Kirja tarjoaa uuden näkökulman sille, miksi dinosaurukset katosivat planeetta Maalta. Kyse ei ehkä ollut suuri meteoriitti, jääkausi tai tulivuoren purkaus – vaan kohtaloista kauhein: Sormimadot söivät dinosaurusten aivot ja ohjailivat isäntäeläimien hermostoa päästä käsin.
Kirja esittää, että tämän jälkeen sormimadot katosivat maan päältä ja sukelsivat vuosituhansiksi luikertelemaan syvänmeren eläinten seuraan, niin sanotusti sleeping with the fishes.
Mutta ei aikaakaan, kun vastenmieliset sormimadot löysivät tiensä takaisin maan pinnalle. Mikä lie aiheuttanut tämän? Mielestäni kirja sanoo selvästi, että ilmastonmuutos, ehkäpä ihminen on itse vastuussa tästä? Ehkä meret ja järvet lämpenivät kriittiseen pisteeseen, jolloin sormimadot tiesivät aikansa tulleen. Oli aika hyökätä.
Merten syvyyksistä madot sitten luikertelivat irvokkaasti ensin ihmisten elintarvikkeisiin...
...ja sitä kautta ihmisiin. Jälleen kerran nämä viheliäisen ovelat loiset valloittivat isäntänsä, mupelsivat näiden pään sisällön ahnaasti ravinnokseen ja alkoivat ohjailla ihmislajia niin sanotusta komentokeskuksesta käsin.
Näky on häkellyttävän roisi: Ollaan ikään kuin iloisessa talvimaisemassa viettämässä onnen hetkeä lumihiutaleiden putoillessa, mutta todellisuudessa ihmisen päästä kasvaa niljakas ikiaikainen otus, joka on ottanut oikeudet omiin käsiinsä, vai sanotaanko, sormiinsa?
Ymmärrän hyvin Tulletin pointin: Hän haluaa varoittaa ihmiskuntaa siitä, mitä tuleman pitää, jollemme ryhdy toimiin. Toivoisinkin, että mahdollisimman moni päättäjä lukisi tämän pysäyttävän teoksen.
Luettuani tätä itselleni useaan ottaaseen olen herännyt öisin omaan huutooni: Tämäkö on minun tulevaisuuteni? Tämäkö on lapseni tulevaisuus?
Vaikka haluan ehdottomasti opettaa luonnonsuojelua, kulutuskriittisyyttä ja poliittista retoriikkaa lapselleni, niin olen sitä mieltä, että kaksivuotiaan mieli on tällaisen informaation vastaanottamiseen vielä aivan liian nuori.
On odotettava.
Tiedostan tosin kyllä, että kukaan ei voi sulkea ilmastonmuutokselta silmiään. Tästä syystä en heitä tätä kauhujen dystopiaa pois, mutta piilotan sen lapseltani. En halua, että hänen psyykeensä murenee kuin kuiva keksi – sormimadon alla.
Oletteko löytäneet lapsen ikätasolle sopivaa luettavaa ilmastouhkista?
Lue myös:
Mikä tämä on, Babar? Se on sovinismia.
Missä Puppe piileksii? Queer-kulttuurin pyörteissä.
Katso minua, Sami. KATSO MINUA!