Pyhäinpäivänä ajattelen
Pyhäinpäivä. Nämä marraskuiset lauantait ovat aina mun mielestä ankeita, ja ilmeisesti lapsetkin aistivat sen. Ovat levottomia, kärttävät ruutuaikaa, eivät suostu mihinkään järkevään, jota me aikuiset löysästi yritämme maanitella heitä tekemään.
Kaikki ovat vähän väsyneitä, aikuiset haluaisivat vain makoilla ja lueskella kirjaa tai vain ajatella, mutta lapset eivät anna siihen mitään mahdollisuutta.
Pimeys tulee aikaisin, ja se tuntuu siltä kuin silmissä olisi roskaa. Taivas on valoisimpaankin aikaan harmaa, puut ovat lohduttoman näköisiä.
Marraskuussa valon aika on hetkessä ohi.
Ja sitten toisaalta, juuri nyt kaikki on hyvin ja on niin paljon, mistä olla kiitollinen.
Tänä päivänä, 15 vuotta sitten minun pieni Venla-siskoni syntyi. Viisi päivää myöhemmin hän kuoli. Aina marraskuun alussa ajattelen tuota pientä vaaleahiuksista vauvaa ja muistan, että elämässä voi käydä myös tosi huonosti. (En vieläkään ajattele, että Venlan kuolemassa olisi yhtään mitään hyvää tai “opettavaista”.)
Siihen loppui minun naiivi usko, että lopulta kaikki menee hyvin. Ei mene, ja se pitää vain jotenkin kestää.
Mutta olen minä silti kiitollinen siitä, että Venla syntyi ja sain pidellä häntä sylissäni ja tuntea tuon pienen suloisen vastasynyneen, josta ei koskaan kasvanut rellestävää 15-vuotiasta. Hän on osa minun elämääni.
Tämä kuva on syyskuulta, silloin vielä aurinko paistoi!
Mä olen tänä vuonna tullut siihen tulokseen, että liiallinen kiitollisuuden kokeminen on mielelle haitallista. Koska kiitollisuuteen kietotuu aina ajatus siitä, että voisi myös olla toisin.
Jos olen pohjattoman kiitollinen työstä, samalla pelkään sen menettämistä. Jos olen hirveän kiitollinen terveistä lapsista, taka-alalla väijyy menettämisen pelko.
Minusta on suorastaan ihanaa, miten itsestäänselvyytenä meidän lapset ottavat kaiken kivan, mitä heillä on elämässään. Se tekee heistä pelottomia. On monta tärkeää ihmistä, paljon hyviä hetkiä, kiva koti ja turvallinen olo. Puhumattakaan demokratiasta, jossa he elävät ja itsenäisestä hyvinvointi-Suomesta (anteeksi nyt meni jotenkin isänmaalliseksi).
Se, että nämä jutut ovat heille itsestäänselvyyksiä ei tarkoita sitä, etteivätkö he haluaisi vaalia niitä tulevaisuudessa. Vaan pikemminkin ajattelen, että kun ovat tottuneet siihen, että näin pitää olla, niin haluavat puolustaa tällaista jatkossakin. Tai että haluavat suoda tämän kaiken myös muille ihmisille.
Tai ainakin näin minulle on käynyt. Koska elin itse aikamoisessa turvallisessa pumpulissa oman lapsuuteni.
Mutta juu, sitä piti sanoa, että vaikka olen tästä kaikesta kovin kiitollinen, niin samaan aikaan tekee silti mieli valittaa, että onpa jotenkin nahkea päivä ja blaah! Olispa kunnolla joulu tai sitten kesä tai jotain, mutta tämä marraskuu on kyllä semmosta lusimista, että MJÖH!
Ja samaan aikaan olen kyllä sitäkin mieltä, että elämässä on oltava näitä lusimispäiviä, koska ne nyt vain kuuluu elämiseen, eikä tätä kaikkea pitäisi niin paljon yrittää arvottaa (huonoksi) tai paeta.
Ja siis kiitollisuuden aihe (muttei kuitenkaan liian iso): Tiki vei lapset (ja naapurinkin lapset) puistoon ja minä saan juuri nyt tässä kirjoitella näitä horinoitani ja ehkä ehdin katsoa vielä puolikkaan jakson Munkkivuorta, ennen kuin tulevat takaisin.
Mutta niin.
Tänään minä sytytän kynttilän Venlalle ja muille ihmisille, joita rakastan ja joita ei enää ole.
