Kiireettömyyden ja muistin välinen salainen side
Luinpa taas erään mielenkiintoisen ajatuksen:
"Kiireettömyyden ja muistin, nopeuden ja unohtamisen välillä on salainen side", kirjoittaa Milan Kundera teoksessaan Kiireettömyys (1995).
Käytännön esimerkkinä tästä toimii käveleminen. Jos kävelet kadulla ja yrität yhtäkkiä muistella jotain asiaa, hidastat automaattisesti askeliasi. Sen sijaan jos mieleesi nousee joku kiusallinen asia, vaikkapa jotain typerää, jota sanoit keskustelussa, alat ajattelemattasi kiihdyttää vauhtiasi. "Aivan kuin haluaisi pääst kauemmaksi siitä mikä on vielä ajassa liian lähellä."
Tämä on hauska oivallus ihmisen käyttäytymisestä, ja pitää paikkansa. "Ihmiselämän matematiikassa tämä kokemus saa kahden alkeellisen yhtölön muodon: kiireettömyyden aste on suoraan verrannollinen muistin voimakkuuteen; nopeuden aste suoraan verrannollinen unoduksen voimakkuuteen."
Olen viime päivänä miettinyt tätä ja huomannut, että ilmiö näkyy käytännön arjessa niin, että jos mietin parin vuoden takaisia juttuja, muistan aina enemmän tapahtumia viikonlopuilta kuin arkiviikolta. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että arki on usein monotonista ja toisteista, jollon yksittäiset päivät eivät nouse esiin samalla tavalla kuin erityiset tapahtumat viikonlopuilta.
Mutta johtuu se myös siitäkin, että viikonloppuisin elän hitaampaa elämää. Elämän kivoimpina hetkinä ei ole kiire mihinkään, ja ne jäävät usein myös mieleen.
Toisaalta ei kaikkea voi tai pidäkään muistaa, enkä todellakaan ole sitä mieltä, että kiire olisi sinällään huono juttu. Mulla on arkipäivisin aina kiire johonkin, ja noin muutenkin. Mä juoksen aina metron liukuportaat sekä ylös että alas ja otan spurtin ratikkapysäkille. Kun on vähän kiire, elämässä saa enemmän aikaiseksi, ja sekin on iso arvo itselleni.
Mutta sen mä olen huomannut, että jos viikossa ei ole yhtäkään päivää, jolloin ei olisi kiire tai aikaa satunnaiselle hengailulle ystävien kanssa, tulen välittömästi onnettomaksi. Jos kiire jatkuu pitkään, viikkoja, alan ajatella, että elämässä ei oikeastaan ole mitään järkeä. Että mitä tässä nyt huhkitaan, kun ei ole aikaa palkinnolle hyvistä saavutuksista.
Tästä syystä en myöskään oikein ymmärrä kiireellä ylpeilyä, ja yritän järjestelmällisesti opetella siitä pois. "Ai että tässä on nyt niin paljon tekemistä, etten ehdi tehdä yhtään mitään. Olen niin haluttu ja suosittu." Ärsyttävin hahmo on uhrin ja sankarin yhdistelmä. "Voi että minua poloista, on niin paljon hommia hoidettavana, että uuvun taakan alle, säälikää minua." Ja samaan hengenvetoon: "Olen uskomaton työn sankari, kun minä teen näin paljon asioita. Ihailkaa minua."
Krooninen kiire kertoo enemmän heikohkosta elämähallinnasta kuin siitä, että ihminen olisi muita etevämpi. Toisaalta se on myös hirveän inhimillistä, ja etenkin lapsen saamisen jälkeen kiirettä on pitänyt. Ja on tehnyt mieli saada osakseen sekä sääliä että ihailua, samalla kertaa. Sitä paitsi kyllähän minä nautin aika paljon kiireestä (joskaan jos jostain nauttii, niin siitä ei kuulu valittaa). Mutta kaikkein eniten nautin kiireettömyydestä kiireen jälkeen.
Koska kyllähän joitain asioita pitää sitten jälkikäteen voida muistaakin.
Mikäs teillä on marraskuun lopun kiireen taso, tekeekö tiukkaa?
Kuvassa: Kakskerrassa, meidän vedesatamassa, ei ole juuri koskaan kiire
Lue myös:
Näin tunkeudut iäksi toisen päähän
Kostaminen on ihanaa (ja vaivalloista)