Suloisia kesähommia

Vauvelo nukkuu, isommat lapset pelaavat Mariokarttia, minä istuskelen vihreällä nojatuolilla, katselen järvelle ja juon kahvia. Tiki makoilee riippumatossa ikkunan takana ja lukee kirjaa, joka väittää, että maailman parhaat elokuvat tehtiin vuonna 1999. Niinpä täällä on katsottu tuon vuoden leffoja. Katsottiin eilen Fight Club. On se kyllä hyvä! Nykyperspektiivistä katsoen Tyler Durdenin ympärilleen keräämä armeija on incel-ukkeleita. Mutta ei niitä ehkä seksittömyys aja, vaan merkityksettömyys, ehkä uralla, ehkä kuluttajana. Money-cel voisi olla parempi nimitys, Tiki pohti.

Tämä iltapäivän siesta on mun lempparihetki päivässä. Toinen on aamukahvi, tätä tolkutan aina lapsille. Tykkään siitä, että ne tietävät yhä paremmin, mikä on mulle pyhää. “Äiti voinko mä istua sun arvotuoliin?” Didi kysyy neutraalisti, vailla ironiaa (harvoin 4-vuotiaan puheissa on ironiaa, joskin olen yrittänyt opettaa sille sarkasmia – alkeet hän jo osaa: “Olipa tosi kiva juttu!” hän saattaa huutaa kiukuissaan, kun pikkuveli on tuhonnut hänen leikkinsä.) Meillä ei himassa ole mitään, minkä etuliitteeksi voisi laittaa sanan arvo. Siellä about kaikki on asioita, jotka vain odottavat tuhoutumistaan lapsosten käsissä.

Mutta täällä huvilalla on! On nojatuolit (sekä sisä että ulko!), portaat ja kuntta. Niin paljon asioita, joita ei saa tuhota! Mutta etenkin nojatuolit, koska näitä tyynyjä metsästettiin sellaisella antaumuksella että jos saman energian olisi laittanut luonnonsuojelutyöhön, olisi vähintään kolme lintulajia jo pelastettu sukupuutolta.

Tästä lempihetkestä vielä. Mä olen kyllä vähäsen rasittunut. Lomaa lasten kanssa on takana 5 viikkoa, edessä vajaa 5 ja kyllä tämä välillä syö naista. Tuo pienin ukkeli on maailman suloisin ja rakkain, mutta se totta vie haluaa olla koko ajan mun sylissä. Hanne kirjoitti heidän Nelosesta (1v 5 kk) ihanasti, että nyt se on parhaassa iässä. Tämä 1 v 2 kk on musta aika raskas setti.

Syöminen on nihkeetä. Tuo haluaisi jatkuvasti nousta seisomaan syöttötuolissa – ja sen se myös tekee. Se haluaisi syödä haarukalla itse, mutta ei se tietenkään osaa. Sitten tuntuu, että se ei oikein syö tarpeeksi. Tämä kostautuu yöllä, kun se mieluiten viettäisi buubsilla koko yön. Yritän tankkaa sille valmispuuroa (sitä se suostuu syömään) illalla, jotta sen masu olisi täynnä ja se nukkuisi paremmin. Mutta välillä tulee öitä, kun se yhtäkkiä herää kello 24 ja ölisee ihan tyytyväisesti johonkin kahteen saakka. Mitä se semmonen on?!

Se ei myöskään nuku kauhean pitkiä päikkäreitä, joten nämä päiväuniajat on mulle sellaisia, että pitää optimoida: kaikki nautinto pitää kasata tähän, koska illalla ei välttämättä jaksa enää valvoa. Nimittäin jos minä en saa olla itsekseni joka päivä vähän aikaa, muutun suohirviöksi.

Jonkinlaista itsesuojelua Putella jo on, se ei aivan rämäpäänä kellahda terassilta alas. Mutta vahinkoja sattuu koko ajan, ja siksi pitää olla koko ajan valppaana. Terassilta se ei ole kertaakaan tipahtanut, mutta tänään se kaatui sitä päin ja otsa kalahti ikävän kuuloisesti. Voi niitä suuria kyyneleitä!

On suloista, miten se haluaisi tehdä kaiken saman mitä muut. Se tepastaa isompien perässä metsäpolulle, rantaan ja veteen, yrittää poimia metsämansikoita (on muuten aika vaikea taito, vaikka pinsettiote on jo hallussa). Se rakastaa pallopelejä ja kikattelee hirmuisesti, kun sen kanssa pelaa sellaista peliä, jossa se saa heittää pallon. Mun äiti on erityisesti pelaillut tätä peliä tänä kesänä. Ah kiitos ja ylistys täällä Kakskerrassa on myös meidän äiti ja Juha, jotka ovat uittaneet ja leikittäneet noita meidän lapsia päivittäin.

Putte hokee ainoaa tuntemaansa sanaa: “Äiti, äitti”, mutta sanoo aika usein myös: “Kie.”

Etenkin iltaisin hän on hervottomalla tuulella, menee tuohon ruskealle olkkarin matolle makoilemaan selällään ja kikattelee. Hänet on helppo saada nauramaan niin, että kaksi ylä- ja kaksi alahammasta näkyvät.

Niinpä tämä loma on ollut myös lomaa. Rakastan mun ja äidin pitkiä uinteja järvenrantaa pitkin eestaas. Myös juokseminen täällä on kivaa, kun ollaan löydetty vajaan 7 kilsan reitti johon kuuluu vähän polkujuoksua. Ja iltaisin, jos olen jaksanut valvoa, olen tehnyt meidän valokuva-albumia, joita mulla on aina tapana tehdä kesäisin. Nyt olen vuodessa 2021, koska viime kesänä en ehtinyt mitään. Se on siitä mukavaa hommaa, että mulle herää toivo: kyllä, luultavasti ensi kesä, kun 1-vuotias on jo 2-vuotias, meillä on taas kepeämpää. (Vuonna 2021 Didi oli täyttänyt kaksi ja minä päivittelin koko kesän, miten paljon rennompaa elämä on kuin silloin, kun tämä oli 1.)

Mun synttäreinä vietettiin Tikin kanssa kahdestaan pitkään kaupungilla. Risteiltiin Förillä, syötiin Nooassa, juotiin “Suomen vanhimmassa jokilaivassa” (en voi suositella ananaslonkeroa) ja käpättiin jokirantaa. Se oli jotekin käänteentekevä päivä, sillä meillä oli ollut kesäkuussa vähän kireät välit. Tiedättekö kun voi käydä sillee, että alkaa nähdä puolison vähän vihollisena ja alkaa lukea kaikkea sen sanomista niin kuin piru raamattua. Aina kun se kysyy jotain arjen edistämiseen liittyvää asiaa, tekee mieli toivottaa se helvettiin. No semmoset!

No mutta, kun oltiin kokonainen päivä kahdestaan ilman kenenkään pienen ihmisen tarpeita, muistui mieleen, että ihan mukava tuo puolisoni olikin. Sen jälkeen elämä on ollut letkeämpää ja on tuntunut taas enemmän siltä, että tässä on jonkinlaista Ystävyyttä, Yhteistoimintaa ja keskinäistä Avunantoa eikä vain kisaa siitä, kumpi saa olla enemmän aikaa ilman lapsia.

Olen viime päivät ollut vähän mietteliäällä, apealla tuulella, kuunnellut Sufjan Stevensin 4th of Julytä. Miki Liukkosen kuolema koskettaa, vaikken ole koskaan tavannut kirjailijaa enkä vielä lukenut hänen kirjojaan. “Kun tuon ikäinen ihminen kuolee, laineet lyövät kauas”, eräs ystäväni tiivisti. 33-vuotiaan ihmisen kuolema tuntuu tosi pahalta. Se että ihminen voi tosi tosi huonosti, tuntuu tosi pahalta. Yksi tuttuni sanoi Facebookissa musta hienosti: “Kaikki ei jaksa kaikkea.” Tässä toteamuksessa on musta myös jotain lohdullista.

Ylipäänsä kuoleman ajatteleminen tuntuu pahalta, jotenkin sitä on niin keskellä elämää, että ajatus kuolemasta kauhistuttaa ja kammottaa mua. Ja silti välillä sitä vain on ajateltava.

Mutta nyt ei siitä enempää.

Haluan myös kirjoittaa tämän kesän ihanuudesta, sillä sitä on ollut valtavasti. On taivaallista ja suurta luksusta, että lomaa on tosiaan vielä jäljellä viisi viikkoa. Okei itse palailen töihin ehkä vähän ennen kuin koulu ja päikky alkavat, mutta vain sillä lailla vähäsen (joitain kokouksia sun muita). En ole vielä hirveästi uhrannut ajatuksia syksylle ja siitä innostumiselle. Kyllä se syysinnostus sieltä taas heinäkuun loppupuolella nousee, mutta nyt on nyt.

Tämä on hyvin ainutlaatuista, että me kaksi vanhempaa olemme näin pitkään lomalla. Kiitos Tikin hoitovapaan ja minun yrittäjyyden, me voidaan viettää kesä näin.

Säkenöiviä hetkiä:

Didi kieppuu vedessä, meidän rannassa kellukkeiden ja uimarenkaan kanssa ympäri ja ympäri ja laulelee: “Nautin maailmasta, nautin maailmasta!”

Serkukset saavat pitkän uurastuksen jälkeen hienon legoaluksen rakennettua ja lennättävät sitä ulkona ylpeinä.

Istumme äbän ja Juhan terassilla pitkässä ruokapöydässä syöden hyvin maustettua ahventa ja fetasalaattia. Putte tepastelee nurmikolla ja kaatuilee välillä. Yhtenä hetkenä hän on hirveän rohkea ja lähtee tielle saakka, seuraavana hän painautuu syvälle minun syliini, pieni lämmin pää vasten rintaani.

Kaikki ne perjantait, kun Tiki on paistanut oonissa pizzaa koko suvulle ja me olemme syöneet niitä terassilla matalalla olevan auringon alla. Tämä on keskiluokkaistumista parhaimmillaan, mutta on tuon pizzapohjan suutuntuma ihan erilainen pizzauunissa paistettuna verrattuna tavan uuniin. Pehmeä, sitkeä.

Uimakoulussa uimaan oppinut Alppu on niin ylpeä taidostaan! Hän hypää Kylänrannan laiturilta veteen uudestaan ja uudestaan. Hänestä on tullut niin monella tavalla iso: Hän tavaa Tatun ja Patun puhekuplia hitaasti mutta päättäväisesti eteenpäin. Kirjoittaa kirosanoja paperille ja hihittää ilkikurisesti perään. Kiellämme, vaikka PSKA huvittaakin.

Lotta osti mulle synttärilahjaksi Coco Popseja, ja niitä olen vetänyt iltaisin ja katsonut And Just Like Thatia.

Olen myös ollut tähän mennessä heinäkuun instatauolla, mikä on tarkoittanut sitä että olen ehtinyt lukea. Bongasin Noora K:n uutiskirjeestä Evelyn Hugon 7 aviomiestä -suosituksen, ja se oli tosi vetävä kirja. Suosittelen! Nyt luen Suomaata, joka sopii tähän kesään ja metsän sekä suon keskellä elettyyn elämään aivan täydellisesti. Antakaa mulle lisää kirjavinkkejä, rakastan ahmia kirjoja kesällä!

Didi on ollut myös jälleen kerran hauskaa seuraa.

Tänään hän ja hänen serkkunsa kertoivat ponnekkaasti: “Kun meiän vanhemmat kuolee, me hankitaan kissa.” Yritimme vähän toppuutella, että kyllä sen kissan voi hankkia myös sitten, kun muuttaa pois kotoa, mutta vanhempien kuolema se oli, joka siintää horisontissa.

Mua huvittaa myös se, että Didi on ottanut suoraan ilmasto/metsämiekkareista huudon omiin vaatimuksiin. “Millon mä saan pelata? Millon? Millon? Millon? Nyt! Nyt! Nyt!”

Viime yönä hänelle iski flunssa. Aamulla tuli kertomaan: “Minä yskin koko yön Josin naamaan. Vain yksi yskös tuli hihaan.”

Rakastan myös hänen tapaansa ottaa uusia sanoja käyttöön. "Meidän pitää etsiä se sun tekemä kaulakoru.” “No. Sitä ei periaatteessa löydy enää koskaan.” (???) Edelleen hän viljelee jännissä paikoissa sanaa oikeesti.

Öisin Didi nukkuu keltaisen pumpun kanssa. Siis sellaisen vesipyssyn.

Noniin, kivoja hetkiä tulee koko ajan vastaan, päivittäin. Siis sellaisia kun ei odota, että olisi jo seuraava hetki vaan just sellaisia itseisarvoisia, että tämän takia mä täällä näiden kanssa olen! Ihanat hassut lapsoseni.