Katselu ei riitä, pitää saada koskea
Didi nukahti kantoreppuun Jurmossa.
Olen viime päivinä ajatellut sattuneesta syystä sitä (Bond liittyy), kuinka järjettömän tärkeitä asioita toisen koskeminen ja kosketus ovat.
Ajattelen itsestäni, että minä olen ihminen, joka on ensisijaisen kiinnostunut keskustelusta. Että lapset todella heräävät eloon siinä vaiheessa, kun alkavat jutella. Silloin kunnollista ihmissuhdetta aletaan muodostaa. Nykyään, kun Didi horinoi aivan kaikkea maan ja taivaan välillä, päästää jokaisen suloisen ja hassun ajatuksensa sielunsa sopukasta, olen aivan rakastunut.
Mutta jos minulta vietäisiin mahdollisuus koskea lapsiani, tuntuu, että minulta vietäisiin lapset kokonaan.
“Syliin, syliin!” Didi huutaa monta kertaa päivässä, Alppukin onneksi edelleen ilahduttavan usein. Pehmeä tunne, kun pienen lapsen poski painatutuu omaa vasten. Mielihyvä, kun pienet pullerosormet tutkailevat kasvojani – ja toki hetken päästä myös ärsyyntynyt kosketuksen yltäkylläisyys, kun lapsi haluaisi tutkailla pikku sormillaan myös minun hampaitani ja mielellään myös ikeniä. Kaikkea.
Silittelen ja hieron lapsia pitkin päivää. Otan heitä kädestä kiinni, kun katsotaan telkkaria tai kävellään kadulla. Kaappaan heidät syliin huolettomasti ja lasken maahan, kun rimpuilevat.
Iltaisin he haluavat joskus painaa kylmät jalkapohjansa minun lämmintä selkääni vasten. Se on taivaallista.
Jos kaikki tämä fyysisyys vietäisiin, se olisi katastrofi. Totta kai tiedän, että jossain vaiheessa he eivät ehkä enää suostu kosketetuksi tulemiseen, ja silloin kunnioitan heidän rajojaan. Mutta minä en aio olla edesauttamassa moista kehitystä. Katsoin kesällä Call me by your name -leffan, ja siinä perheen aikuisuutta lähestyvä poika on vanhempiensa kanssa hyvin touchy-feely, poskipusuja, haleja, pään asettelua äidin syliin tämän lukiessa. Ajattelin elokuvaa katsoessa, että tuollaista kulttuuria aion yrittää pitää yllä. Mutta en tietenkään väkisin.
“Jokainen äiti laskee joskus viimeisen kerran lapsensa sylistään”, on vanha kunnon sitaatti, joka pyörii milloin instassa ja milloin twitterissä. Mutta totta se on. En minä ole istunut äitini sylissä ainakaan 20–25 vuoteen.
Lapset ovat vähentäneen harmillisesti minun ja puolison välistä kosketusta. Ei tule sillä lailla enää hipaistua toista ohittaessa tai silitettyä toista niin usein, kun kaikki se fyysisyys purkautuu niin helposti lapsiin. Mutta kyllä minä aika usein menen Tikin luo halauksen tarpeessa, koska aikuisen kehon halaaminen on ihan eri homma kuin 2- tai 5-vuotiaan.
Korona on vähentänyt kosketusta valtavasti, ja se on kammottavaa. Uskon, että se on hyvin perustavanlaatuinen tarve.
Yläkoulun uskonnonopettajani Pirjo Paarma kertoi olleensa töissä syvästi kehitysvammaisten yksikössä. Siellä oli aikuinen vammainen mies, jolla ei ollut kuulo- tai näköaistia. Tämä makasi useimmiten vain sängyssä. Mutta jos hänen lähelle meni, hän tarrasi voimalla kiinni. Saattaa aluksi tuntua pelottavalta, mutta kun tajuaa, että taustalla on pohjaton halu koskettaa toista ihmistä, sen tajuaa inhimillisyytenä.
Kun mammani ja pappani olivat vielä elossa, minulla oli tapana koskea heitä mahdollisimman paljon vierailujen aikana. Pitkät halaukset saapuessa ja lähtiessä, mutta hieroin myös heidän hentoisia niskojaan, silitin heidän paperisia käsiään.
Kun olin katsomassa mammaa muutama tunti ennen hänen kuolemaansa, silitin koko tuon ajan hänen käsivarsiaan ja päätään. Ajattelin, että tämä ehkä rauhoittaa. Mamma pelkäsi kuolemaa valtavasti.
On tragedia, että maailmassa on ihmisiä, joita ei hirveästi koskaan kosketeta. Rahalla voi ostaa kosketusta, hierontaa tai vaikka seksipalveluita, joka on toki sitten ihan eri homma. Ymmärrän tällaisen tarpeen tosi hyvin.
Kun olen viime päivät ajatellut kosketusta, olen tajunnut, että kyllä se on vähintään yhtä tärkeä juttu kuin joku älyllinen keskustelu.
Se vain on läsnä aina lasten kanssa, siitä lähtien kun olen tuntenut lasten ensimmäiset potkut vatsan sisäpuolelta. Siksi kosketuksen ottaa niin itsestäänselvyytenä.
