Suloinen joulu 2021
Jouluaattona on sellainen sääntö, että lapset saavat käydä katsomassa lahjoja, mutta niitä saa koskea “vain yhdellä sormella”.
Joulu alkaa olla ohi, olemme palanneet isosiskoni Lotan luota Turusta Helsinkiin ja tänään ollaan käyty jo pulkkamäessäkin.
Joululomaa meillä on jäljellä vielä kaksi viikkoa, aina loppiaisen jälkeen, halusin pitää nyt oikein pitkän pätkän lööbausta.
Kaikki mahtuivat saman pöydän ympärille.
Seurueen nuorin, 1-vuotias U sai tänä vuonna mantelin.
Vietimme jouluaaton siskon luona, joulupäivän äidin luona ja sitten vetäydyimme vain perheen kesken meidän huvilalle. Kaikki oli juuri niin idyllistä kuin voi olla: Lotta oli tehnyt jälleen kerran aivan mielivaltaisen hyvät ruoat ja serkukset leikkivät keskenään.
Lotta muuten kertoi minulle, että olin laittanut serkkujen ikiin ja määrään vähän juttusuolaa, kun tässä Iltalehden jutussa rehentelin:
“Meillä on kahden siskoni kanssa tällä hetkellä 1,2,3,4,5,6,7 ja 8-vuotiaat lapset.”
Totuus on se, että meillä on kahden siskoni kanssa tällä hetkellä 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 8-vuotiaat serkukset.
Olin sitten lisännyt yhden serkun tuohon porukkaan. Mutta pian tähän katraaseen lisätään yksi 0-vuotias. Ja se on ihanaa!
Siitä puheen ollen: joulu raskaana ei tuntunut yhtään niin kauhealta kuin aiemmat joulut raskaana. Korona on jotenkin totuttanut minut alkoholittomuuteen, kun ei ole päässyt humpalle aikoihin. Äbän ja Juhan alkupalapöydässä teki ihan vähän vain tiukkaa, kun siellä oli sen seitsemän sortin raakaa kalaa tarjolla. Mutta ajattelin, että this is the last time (joo joo, ei ikinä kannata sanoa, että tämä on viimeinen lapsi – vai mitä Hanne? Hahahahah!).
Mutta tällä ajatuksella selviää ainakin joulukalapöydästä. Että fiilistellään näitä ruokarajoitteita nyt vielä kerran, kun voidaan.
Oikeastaan suhtaudun kaikkeen muuhunkin tässä raskaudessa tällä ajatuksella, ja se on syy, miksi moni juttu on mennyt aika kivasti. “Ah nämä pahoinvoinnit, nämä viimeiset pahoinvoinnit!” Sekä: “Voi että nämä ihanat potkut, näitä viimeisen raskauden ihanat potkut!!!”
Ja siis, tässä ei ole vielä tippaakaan haikeutta tai kaipuuta, vain sellaista hellyyttä. Viime kesänä aloin miettiä, että olisi ihana kokea vielä kerran elämässä, miltä tuntuu, kun joku möyrii vatsan sisällä – enkä kyllä osannut ajatella niin onnellisesti, että jo tänä syksynä pääsisin kokemaan tätä.
Veikkaan, että 2-vuotias vielä jollain lailla uskoi kyllä joulupukkiin. Ainakin innostus oli valtava.
Takaisin jouluun minun vatsastani. Tässä samaisessa Iltalehden jutussa todella törkeästi paljastin:
“Myös joulupukki on tulossa vierailulle, vaikkei kukaan lapsista siihen uskokaan.
– Kaikki lapset tietävät, että se on siskoni mies Pasi. Silti he odottavat todella paljon, että joulupukki tulee.”
No nyt sitten viimeistään ei usko, kun olen joulupukin henkilöllisyyden lehdessäkin mennyt kertomaan. Tosin seitsemästä serkusta vain yksi lukee kunnolla ja on mahdollista, ettei hän jouluna selaillut IL:n nettiversiota.
Joluisin minun ja Tikin ohjelmistoon kuuluu joulu-drinkkien teko. Meillä on tapana varioida GT:tä eri tavoin, tänä vuonna niissä oli pakastemustikkaa ja sitruunaa.
Oli miten oli, meillä on jouluaattona muodostunut tällainen aikataulu:
Klo 11.30 kokoonnutaan siskon luo ja katsotaan Lumiukko, jonka perään heti jouurauha, jonka aikana juodaan glögiä, kaakaota tai kahvia.
Sitten on joulupuuron aika. Tämän jälkeen on vapaata seurustelua, ja aina jossain vaiheessa Pasin pitää mennä auttamaan naapurin hulttiota, joka ei ole taaskaan saanut autoaan käyntiin. Joulupukki tulee siinä jossain välissä päivällä ja antaa jokaiselle jonkun pienen lahjan.
Sitten leikitään noilla lahjoilla (nytkin joulupukilla oli pelisilmää, ja hän antoi koottavan lego-otuksen juuri Lotalle (eli 36-vuotiaalle siskolleni), joka taas toivoi kaikilta serkuilta, että voisivatko nämä koota sen hänelle). Sitten lauletaan joululauluja, Lotta säestää pianolla. Minä osaan jo aika monia joululauluja haitarilla (suosikkejani ovat Sylvian joululaulu ja kaikki muu sellainen melankolinen, jossa joku on kuollut tai vähintäänkin kiekuu vankilassa).
Kun tällaista luksusta paljastuu paketista, ei voi olla muuta kuin mairean tyytyväinen.
Neljän–viiden maissa syödään kolmen ruokalajin jouluateria, ja siinä kohtaa lapset alkavat olla jo aika tiloissa. Toki toivoisin, ettei joululahjat olisi aaton kohokohta, mutta kyllä ne nyt vain lapsille ovat.
Onneksi meillä aika hyvin säädellään sitä, ettei lahjoja kerry mitään mielivaltaista röykkiötä per nassukka, niin joku roti säilyy.
Me ostimme Didille Pipsa Possu -perheen (pissa possu) ja Alpulle Star Wars -lego-otuksen. Muita suosikkilahjoja oli Alpun Harry Potter -viitta (upea!) sekä minun äidin eli mumman Didille ompelema upea prinsessamekko (vaaleansininen, eli Melikou-mekko (Let it go).
Minun suosikkilahja oli jo klassikoksi muodostunut: Coco Pops -murot siskolta! Ovat muuten vielä avaamatta, ja tuskin onnistun tänä jouluna huijaamaan enää noita, että “nämä ovat aikuisten makuun”.
Lotan ja Pasin kuusi on haettu Kakskerrasta suvun metsistä.
Loppuilta on suosikkini, tunnelma on riehakkaan rento. Se toki päättyi tänäkin jouluna raivariin ja kyyneliin, kun piti pakata lapset aivan liian aikaisin autoon ja viedä ne meidän äidin luokse nukkumaan.
Illalla halusin tunnelmoida ja lukea Melukylän joulua lapsille, mutta Didi ei oikein välittänyt: “Tässä ei ole tarpeeksi satua!”
Ok.
Heti seuraavan päivän aamuna serkut tulivat äidin ja Juhan luo joulupäivän lounaalle ja leikit jatkuvat. Tänä vuonna meillä oli monta pientä velhoa ja noitaa riekkumassa viittoineen päivineen ympäri taloa.
Pieni Harry Potter alkoi heti rakentaa isin kanssa paketista avattuja Star Wars -legoja.
Joulupäivän illaksi menimme huvilalle ja no. Se ei ollut menestys. Tarkoitus oli tarjota Tapaninpäivänä suvulle jouluista pizzaa ja leikkiä järven jäällä.
Näin ei käynyt, vaan minä sain infernaalisen noin kymmenen tunnin vatsataudin, minkä lisäksi huvilan putket jäätyivät (rempattiin ne isolla rahalla vuosi sitten, mutta ehkä tuo -15 astetta oli vain liikaa).
Niinpä pakkasimme lapset ennenaikaisesti autoon, pysähdyimme muutaman kerran tien varteen ja jollain jumalan voimalla onnistuin matkaamaan Turusta Helsinkiin muovipussi jalkojeni välissä kutsuvana odottaen.
Semmoinen idyllinen lopetus!
No, näyttää siltä, että se oli ehkä jonkinmoinen ruokamyrkytys, koska kukaan muu perheestä ei ole tautia saanut ja se lähti pois yhtä nopeasti kuin tulikin.
Yksi parhaimpia tapoja nukkua päiväunia on taapero kainalossa. (En yleensä pidä päiväunista, mutta joululomalla ja raskaana ne ovat ok!)
Nyt olisi tarkoitus miettiä kaikkea kivaa joululomatekemistä. Ainakin Korkeasaaren valokarnevaali kiinnostaisi, sitten haaveilen Heurekasta ja jostain pienestä reissusta, tyyliin Tampereelle. Äh näitä kortsuhommia, pitää nyt katsoa, mihin tässä pääsee ja uskaltaa. Kolmas rokotusaika on jo varattu ja influenssarokotuskin onneksi otettu, mutta aika ärsyttävää tämä meininki nyt kyllä on.
Mutta onneksi Tiki kävi äsken ostamassa rattikelkan lapsille ennen kuin palautti vuokra-automme, niin ainakin mäkeä pääsee laskemaan. Kyllä tästä kiva loma tulee!
