Jokapäiväinen julmuus
Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten vanhempien jatkuva kireys, huonotuulisuus ja ilkeily voi tuhota lapsen psyykeen.
Sain juuri päätökseen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen osan. (Jos ette ole vielä lukeneet Knasua, niin härregyyd, lukekaa. Se muuttaa suurin piirtein tavan ajatella ja hahmottaa omaa elämää. Siinä on niin rehellistä ja peittelemätöntä kuvailua ihmisenä olemisesta, että toista vastaavaa ei löydy.)
Kolmososassa Knausgård kertoo lapsuudestaan. Kotona olemista leimaa valtava ja koko ajan päällä oleva pelko omaa isää kohtaan. Pahinta on arvaamattomuus. Voi mennä viikkoja niin, että kaikki on hyvin, mutta sitten jostain tulee isän myrskyisä raivokohtaus. Isä lyö, tönii ja repii, mutta pahinta ei ole niinkään fyysinen väkivalta vaan nöyryyttäminen ja lapsen tahdon täydellinen nujertaminen.
Yhdessä kohtauksessa 7-vuotias Karl Ove esimerkiksi ei uskalla sanoa, että murojen maito on happamoitunut ja syö kiukulla murot, koska pelkää niin paljon isänsä reaktiota. Toisessa kohtauksessa isä pakottaa pojan syömään omenoita niin pitkään kunnes tätä oksettaa, jotta lapsi oppisi, että omenia saa ottaa vain yhden päivässä. Isä itkettää piikikkäin huomautuksin Karl Ovea päivittäin, ja poika häpeää yhä uudestaan itkuaan – ja alkaa vihata isäänsä.
Pahinta lukijan kannalta on se, että isän julmuudesta saa hyvin kiinni. Se ei ole sellaista mielivaltaista pahuutta kuten vaikka Fannyn ja Alexanderin sadistinen isäpuoli harrastaa. Se on ennemminkin sellaista arkista kiukkua ja turhautumista omaan elämään. Lapsi-Knausgård tekee välillä ärsyttäviä asioita, koska lapset nyt ovat välillä vähän typeriä. Vaikuttaa siltä, ettei isä ei edes tajua, miten hänen raivokohtaukset aiheuttavat lapsille jatkuvaa varuilla oloa ja pelkoa. Luultavasti isä pitää itseään ihan tavallisena miekkosena, joka nyt on välillä vähän kireä ja ärtynyt.
Ja koska tuo kuvaus on niin arkista, mä olen tietenkin projisoinut tätä omaan elämääni. Mulla on esimerkiksi tapana alkaa mussuttaa Tikille siisteydestä, kun tulen kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Puran väsymyksen ja harmini johonkin konkreettiseen asiaan, joka ei oikeastaan ole mun ärsyyntymisen syy. (Toki kahvinmurut lavuaarissa välillä ihan oikeastikin ärsyttävät.) Mä en ole pitänyt tällaista huomauttelua niin vakavana, mutta oikeastaan se kyllä määrittelee tosi paljon sitä, millainen ilmapiiri kotona on. Kahden tasavertaisen aikuisen välillä tämä ei olekaan niin vakavaa, vaikka kurjaa totta kai.
Mutta vanhemman ja lapsen dynamiikka on erilaista. Vanhempi on jumala, auktoriteetti, joka voi määritellä kodin ilmapiirin sanoillaan tai vaikka pelkillä huokauksilla. Mun kauhukuvissani Alppu pelkää mun kotiin saapumista, koska sieltä se äiti tulee taas raivoamaan pöydälle jääneestä maitopurkista.
En tietenkään näe itseäni minään mielivaltaisena raivokohtausten saajana tai usko, että kohtelisin epäreilusti tai nälvisin ironisesti lastani, kuten Knasun isä. Mutta tämä on kuitenkin asia, mihin pitää kiinnittää huomiota ja mikä pitää muistaa. Äiti on hyvin keskeinen hahmo kotona, ja siksi se määrittää tosi paljon sitä, millainen kodin tunnelma on.
Knausgård kuvaa omaa isyyttään siten, että hänen suurin toiveensa on, etteivät lapset pelkää häntä. "Kun saavun huoneeseen, lapset eivät säpsähdä tai nosta olkapäitään korviinsa. He suhtautuvat minuun välinpitämättömästi, ja se on tarkoituskin."
Nyt äitiyslomalla oon ollut muutamia väsymyspiikkejä lukuun ottamatta melko hyväntuulinen, koska mihinkään ei ole kiireä eikä mua erityisemmin stressaa mikään. Mutta sitten kun palaan duuniin, nämä pohdinnot pitää muistaa. Mun suuri toiveeni on, että olisin sellainen äiti, että mun lapsi ilahtuisi aina, kun saavun kotiin.
Lue muita pohdintoja vanhemmuudesta:
Irrationaaliset pelot lapsen puolesta