Jatkaisinko neljän päivän työviikkoa?

Olen nyt tehnyt nelipäiväistä viikkoa puolitoista vuotta. Minulla on ollut perjantait vapaat, jotka olen aina viettänyt Alpun kanssa. Lapsen toinen päiväkotivuosi käynnistyy elokuussa, ja tällainen taitekohta on hyvä hetki miettiä, että jatkanko näin vai tehdäänkö muutoksia.

Kannattaisiko jo alkaa tehdä viisipäiväistä työviikkoa vai olenko tyytyväinen nykyiseen systeemiin?

Tilanne on siitä mukava, että minun ei tarvitse kysyä tähän keneltäkään lupaa. Ei työnantajalta, valtiolta tai miltään muultakaan instanssilta. Koska olen yrittäjä, saan aivan vapaaasti määritellä, milloin teen töitä.

On myönnettävä, että nelipäiväinen työviikko on välillä tuntunut liian lyhyeltä. Töitä tuntuu riittävän aivan niin paljon kuin niitä vain jaksaisi tehdä, mikä on tietenkin vain upea juttu. Tämä on johtanut sellaiseen tilanteeseen, että teen aika usein ikään kuin tuplavuoroa: Päivällä puoli yhdeksästä neljään, ja sitten lapsen mentyä nukkumaan kymmenestä kahteentoista. Lisäksi etenkin tuo rahakirja on aiheuttanut sitä, että olen välillä joutunut tekemään sunnuntaisin töitä.

Sitten olen miettinyt, että olisiko elämä helpompaa, jos tekisin ihan rehellisesti viittä täyttä työpäivää.

Toinen miinuspuoli tässä on se, että lapsonen on välillä aika uhmaikäinen. Etenkin aamut ovat välillä kiukuttelua (ainakin omalta osaltani). Vaatteita pitää valita jumalattoman pitkään, ja lopulta kuitenkin joku sukka on väärän värinen. Tällaisina hetkinä mietin, että miksi minä nyt sitten pakolla hengailen sen yhden ylimääräisen päivän vielä lapsen kanssa.

Lapsen käytös tuntuu kohtuuttomalta, kun itse kuitenkin tässä yrittää järjestää sille kaikenlaista pientä kivaa elämystä.

Sitten kun tutkiskelen vähän työtapojani, huomaan, että vaikka minulla olisi viiden päivän työviikko, luultavasti ahnehtisin silti hommia niin, että tekisin niitä iltoina ja viikonloppuina. On ollut tapana jotenkin hamstrata kivoja duuneja. On niin palkitsevaa saada hommia tehtyä ja kerryttää oman yrityksen liikevaihtoa.

Mun äidin mies sanoi hyvin, että luultavasti tuo yksi ylimääräinen arkivapaa tasapainoittaa mun duuneja niin, että mun on ikään kuin pakko lomailla se päivä. Kun olen Alpun kanssa, en voi tehdä töitä, se ikään kuin suojelee minua liialta työn tekemiseltä.

Toisaalta nelipäiväisyys tarkoittaa myös sitä, että Tiki joustaa. Olemme sopineet, että jos mulla on tiukka aikataulu, saan ottaa sunnuntaina muutaman tehotunnin käyttöön niin, että Tiki hengailee Alpun kanssa. Tässä mielessä Tiki on joutunut myös sitoutumaan tähän nelipäiväisyyteen. Toisaalta hän on sitä mieltä, että perjantaiaamut ovat ihania, kun saa lähteä rauhassa ajoissa töihin ja vielä tullakin vähän myöhempään kotiin ilman, että tarvitsee miettiä viemisiä tai tuomisia. Neljän päivän päiväkotiviikko siis helpottaa myös hänen elämäänsä.

Toiseksi, kun kerran minä voin tehdä nelipäiväistä viikkoa, niin miksen tekisi. Olen siitä onnekkaassa tilanteessa, että mun ja Tikin tulot riittävät hyvin tällä työmäärällä elämiseen. Ei mun tarvitse nyt näitä vuosia käyttää ahnehtien lisää hommia ja lisää rahaa, työtä ehtii tehdä myöhemminkin. Minun kohdalla kyse on nimenomaan omasta valinnasta, jonka voi tiivistää siten, että valitsenko perjantaisin työn vai lapsen. 

Mun pitää edelleen välillä muistuttaa itseäni siitä, että olen yrittäjä, joka määrittelee itse aikataulunsa ilman kenenkään, edes yhteiskunnan luomaa painetta siitä, että pitäisi tehdä töitä viitenä päivänä viikossa. Miksi ylipäänsä ihmisen pitäisi olla viisi päivää töissä? Vielä 1960-luvulla ihmiset työskentelivät myös lauantaisin Suomessa. 

Kolmanneksi, musta nämä päivät Alpun kanssa ovat hirveän kivoja. Me tehdään joka perjantai kaikenlaista ihanaa, yleensä pikkusiskoni Sofian ja hänen äsken yksi vuotta täyttäneen pikku Tonttusen kanssa. Retkeillään pitkospuilla, piipahdetaan Hämeenlinnassa, vaellellaan museoissa ja syödään lounaita. 

Nämä ovat paitsi mun ja Alpun aikaa, myös mun ja Sofian aikaa, ja huomaan, että usein perjantaikeskusteluista lähtee mahtavalla tavalla ideat liikkeelle, mikä näkyy ihan konkreettisena duunina: mieleen nousee juttuideoita, joita voi myydä lehdille, tai sitten ihan vain blogipostausajatuksia. On huippua, että Sofia on nyt vielä syksynkin vanhempainvapaalla, joten perjantaiperinteet voivat jatkua.

Ja vaikka Alppunen saattaa olla hieman kärttyinen aamulla, niin yleisesti ottaen se on maailman hauskinta seuraa. Kun se jutustelee menemään koko ajan enemmän, sen kanssa käydyt keskustelut menevät ihan uudelle tasolle. Mä huomaan, että yksinkertaisesti pidän lapseni seurasta, en vain hänen olemassaolostaan. Lisäksi on sellainen fiilis, että sekin tykkää minun seurasta. 

Olen siis taas tehny hieman ajatustyötä, ja päättänyt jälleen kerran jatkaa ainakin nyt syksyn tätä neljän päivän viikkoa. Inan verran jopa pelottaa, että olen jäänyt tähän koukkuun. Mun piti nimittäin yhtenä viikkona tehdä viisi päivää töitä, ja olin ihan finaalissa sen jälkeen! Se oli yllättävän raskasta, ja perjantai töissä tuntui ihan sellaiselta tahmealta kivireeltä. (Omituinen mielikuva, miksi kivireki olisi tahmea?) 

Näin ollen voin jopa perustella tämän itselleni myös tehokkuuden kannalta, että minulle sopii paremmin neljä tehokasta päivää ja kolmen päivän loma kuin viisi vähän löysempää päivää, jolloin pikku paniikki ehtimisestä ei kiritä minua hyvään suoritukseen.

Nelipäiväistä viikkoa voi tehdä muuten myös ilman lasta, haastattelin taannoin monen teidänkin tuntemaa Lauraa nelipäiväisestä työviikosta. En voinut muuta kuin nyökytellä kaikille hänen pointeilleen, ja aloin jopa miettiä, että voisin tehdä nelipäiväistä vielä silloinkin, kun lapsi on jo eskarissa. ihan vain itseni vuoksi. Mutta siihen on toki vielä paljon aikaa, eli sitä ehtii miettiä myöhemminkin.

Lue aiempia pohdintoja neljän päivän työviikosta:

Puoli vuotta takana nelipäiväistä

Vuosi takana, vapaa on luksusta

Kuvat: Eräältä perjantairetkeltämme!

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN