Itsenäisyyden itsestäänselvyys
34 ensimmäistä elinvuottani “mitä itsenäisyys merkitsee sinulle” oli aika lailla tyhjä kysymys. Ainoa, mitä siihen olisin osannut rehellisesti vastata, oli: Itsestäänselvyyttä.
Nauroin joka vuosi sille meemille, jossa siltä pikkutytöltä kysytään jonkun lehden gallupissa, mitä itsenäisyys merkitsee, ja hän vastaa: “Ei mitään.”
Haluaisin, että voisin elää edelleen itseänisyyden itsestäänselvyydessä. Että totta kai tämä nykyinen tilanne on tällainen, jatkuva, ikuinen. Me olemmme suomalaisia ja meillä on tämä Suomi ja me päätetään omista asioistamme. Vähän nahistellaan keskenämme siitä, mihin verot laitetaan ja paljonko niitä kerätään, mutta pohjavire on sellainen, että suurinpiirtein samaan suuntaan tässä kuljetaan. Yritetään pitää kaikista huolta ja annetaan ihmisten vapaasti olla mitä ovat.
En tiedä, ennakoinko Ukrainan sotaa takaraivossani viime syksynä. Tiki, joka oli pohjoismaalaisessa pankissa tuolloin töissä, sanoi että hänen pohjoismaisen kollegansa kyselevät aina palavereissa, miten huolestuneita me suomalaiset juuri nyt olemme. Tämä tuntui omituiselta, koska en minä ollut ainakaan juuri ollenkaan huolissani. Tanskalaiset heittivät jatkuvasti Tikille vitsiä: “Join your masters, you should do it quickly.”
Tuolloin ei ollut minkäänlaista ajatusta siitä, että tässä pitäisi join to anyhting. En voinut mitenkään tietää, että jo puolen vuoden sisällä sitä toivoisi palavasti, että että kun me oltaisiin haettu sinne Natoon jo ysärillä.
Viime itsenäisyyspäivänä ajatukset olivat talvi- ja jatkosodassa. Olin kuunnellut Esa Saarisen luentoja ja niissä puhuttiin suomalaisten tavasta tuoda kaatuneet oman maan multiin takaisin. Ajattelin, että sota oli suuri uhraus äideiltä, joiden pikkupojat kuolivat rintamalla. Itketti.
Mutta silloin ajatukset olivat etäistä haikeutta, ei mitään, millä olisi kosketuspintaa nykyhetkeen.
Tänä itsenäisyyspäivänä Hesari on täynnä Ukrainaa. Aamulla minulla oli vähän hermo kireänä, kun luin 14-vuotiaasta Ievasta, joka kirjoitti päiväkirjaa sodan keskeltä. Didi mölysi ja nuoli ällöttävällä tavalla banaanipannariaan, Alppu puhalteli pillillä mehuun kuplia (myös ällöä). Minua ärsytti, kun olisin halunnut keskittyä lukemaan Ukrainasta, samaan aikaan olin valtavan helpottunut siitä, että minun lapset ovat autuaan tietämättömiä koko sodasta ja heidän arkensa on tuollaista venkslaamista ja arkista rettelöintiä.
Puhuttiin eilen Niinan kanssa siitä, miten hyvä juttu on ollut, ettei olla puhuttu koko sodasta mitään lapsille. Ei sodalla ja mielivaltaisella pahuudella tarvitse vaivata 6- ja 3-vuotiata, kun asia ei ole vielä mitään kautta tullut heille puheeksi, ei edes päiväkodissa. Päikyssä on kyllä aloittanut tänä syksynä Ukrainasta tulleita lapsia. Olen vain sanonut, että muistakaa aina ottaa mukaan leikkiin ja opettakaa heille suomea. (Alpulle oli tullut vähän sanomista, kun hän oli heti mennyt opettamaan kakan ja pierun. Itse olen toki sitä mieltä, että nämä ovat meidän kulttuurissamme olennaisia sanoja tuntea.)
Lapset olivat lähteneet jo katsomaan telkkaria, kun pääsin jutun loppuun. Joskus käy niin, että huomaa kyynelten valuvan aivan yhtäkkiä silmistä lehteä lukiessa. Niin kävi, kun jutun lopussa kerrottiin Ievan päässeen pakoon sotaa.
Tänä itsenäisyyspäivänä ajatukset ovat raskaita ja ne ovat Ukrainassa. Ja enemmän kuin koskaan myös niiden suomalaisten veteraanien luona, jotka taistelivat sen puolesta, että meillä on tänä päivänä tämä maa ja tämä vapaus.
Huh, en voi itselleni mitään, pateettista kamaa vaan suoltuu täältä nyt. Finlandia soi ja minä olen liikuttunut, mutta kyllä sitä välillä saa olla.
Illalla meille tulee vieraita, kynttilät sytytetään ikkunoihin ja todellakin aion katsoa kaikki Mitä itsenäisyys merkitsee sinulle -haastattelut, jotka ehkä ensimmäistä kertaa eivät ole niin kiusallisia kuin aiemmin. Ehkä jopa liikuttavia. Katsotaan, millä mielellä tässä ollaan.
