Gaala-humua ja somenostalgiaa
Juhlin viime viikolla äänikirjoja Storytel Awards -gaalassa. Oli säkenöivä ilta, on ihanaa nähdä ihmisiä päällään parempaa seppälää.
Hienoja kirjoja palkittiin. Itsekin olin Tietokirjat ja elämäkerrat -kategorian tuomaristossa. Yacine Sambin ja Armi Toivasen kanssa tuomaroitiin Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta voittajaksi.
Gaalan jälkeen äidyin muistelemaan ensimmäistä blogigaalaa, jossa olen ollut. Se oli A-lehtien Blog Awards -gaala vuonna 2015. Olin Lily-blogiportaalin tuottaja, joten olin gaalassa ikään kuin emännöinnin roolissa. Mulla on aiheesta blogissa postauskin, silloin, 8 vuotta sitten, näytin tältä.
Someskene oli uusi ja monet bloggaajat, jotka ovat nykyään mun ystäviä, tuntuivat julkkiksilta. Olin star strucked.
Mä olin myös juuri perustanut oman blogin, koska halusin kirjoitella jonnekin raskaus- ja lapsijuttuja. Eli olin living cliche toimittajana.
Mutta vitsi se oli luultavasti mun elämäni paras päätös. Niin monia juttuja elämässä on tapahtunut niin, että olen vain ikään kuin ajatunut sinne tänne. Lapsetkin oli tietyllä tapaa itsestäänselvyys, niitä ei megana “päätetty”, tai no, kaipa nekin päätettiin, en osaa sanoa!
Mutta uran ja työn puolesta blogin perustaminen on ollut aivan absoluuttisesti tärkein teko. Vaikka se olikin aluksi puhtaasti harrastus. Tämä tuntuu hassulta, sillä muistan aivan kuin eilisen sen, miten kyselin kaikilta työkavereilta, että onko vuonna 2015 blogin perustaminen jo aivan passé. Että hyppäänkö mä tähän nyt ihan jälkijunassa. Blogeja oli mun mielestä ollut jo niin “pitkään”.
Myöhemmin kävi ilmi, että vasta silloin koko blogi- ja someala oli juuri ottamassa tuulta alleen. Eli se taisi olla juuri täydellinen aika perustaa blogi: ei enää ihan indiehomma, muttei vielä niin mainstream, etteikö tilaa olisi uusille bloggaajille.
Samaan aikaan mun kanssa bloggaamisen aloitti Lilyssä Minja Koskela, josta on sittemmin tullut kansanedustaja (ja ennustan, että vielä myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja), Koko Hubara, jonka Ruskeista Tytöistä on tullut koko Suomen lävistävä ilmiö Ja Laura Tähkävuori, jonka tekstejä kaikki rakastavat edelleen.
Sen sijaan vanhoja konkareita olivat Hanne Kettunen (Valeäiti), Hanne Valtari (Lähiömutsi), Emmi Nuorgam (Mun elämä, milloin siitä tuli näin (ihana)), Nata Salmela (White Trash Desease), Eino Nurmisto (Tämän kylän homopoika) ja Eeva Kolu (Kaikki mitä rakastin). Kaikista heistä on tullut mulle hyviä ystäviä näiden vuosien varrella.
Vähän myöhemmin tulivat sitten Pia-Marian Mimmit sijoittaa -blogi, Merja Mähkän sijoitusblogi sekä Jasmin Hamidin Hyvän päivän varalle -blogi.
Ja miten kaikki onkin sen jälkeen kasvanut ja muuttunut!
Vaikka tavallaan vierastan nostalgiaa, niin välillä on pakko antaa itselleen lupa siihen: Nuo olivat ihania aikoja! Musta oli vaan niin kivaa kirjoittaa blogia. Uusia ajatuksia tuli koko ajan kaikesta, arjesta, lukemastani, maailman tapahtumista.
On kuvaavaa, että vuonna 2016 julkaisin blogissani 242 postausta, seuraavana vuonna 288 ja sitä seuraavana 252. Sen sijaan viime vuonna postauksia oli 85. On sekin mun mielestä suht paljon, keskiarvoltaan joka neljäs päivä postaus. Tilastoa tosin hämää mun ja Hannen joulukalenterispurtti.
Nykyään instagram vie kaiken ajan. Jos tulee ajatus, tuuppaan sen instaan, jonne se sitten aikanaan häviää. Blogissa teksti on pysyvämpää, ja siksi mä tätä edelleen päivitän. Mä haluan muistaa asioita ja elämää, musta on maailman ihaninta selailla vanhoja postauksia ja olla sillee awwww tommostakin oli.
Ei mun blogin lukijat ole myöksään mihinkään hävinneet. Edelleen jokaisella postauksella on sellainen 2000–3000 lukijaa, suosituimmilla postauksilla jopa 20 000. Mutta sitten kun sitä vertaa instaan, jossa mun jokaista storyä katsoo 10 000–15 000 ihmistä tai reelejä katsoo helposti 100 000 ihmistä, blogin lukijamäärät tuntuvat pieniltä. Ja näin ajattelee tietenkin myös mainostajat.
Niinpä blogi on palannut juurilleen: tästä on tullut jälleen harrastus, josta en oikeastaan saa rahaa. Ehkä just sen verran, että saan katettua nettisivun ylläpidon kulut ja sen semmoiset. Mutta maailma muuttuu, kuten sen kuuluukin! Ja kyllä mä tykkään myös tosi paljon tehdä instaa, etenkin nuo uudet videot eli reelit on tosi hauskaa askartelua ja näpertelyä, mistä nautin.
Ja samaan aikaan kaipaan niitä alkuaikoja, jolloin blogi, eli teksti ja kuvat, oli se juttu, kaikki muut instat ja podcastit vain höystettä siinä päällä.
Nyt olen tehnyt enemmän tai vähemmän somea työkseni kahdeksan vuotta. Tämä on ollut musta aivan älyttömän kivaa. Mulla on alasta enimmäkseen vain hyvää sanottavaa, ihmiset ovat hirveän kivoja ja olen saanut niin rakkaita ystäviä. Tämä työ on oikeasti niin suurta luksusta, että välillä siitä tulee vähän huono omatunto.
Tästä suuri osa on ajattelemista, ideoimista ja sitten niiden ideoiden toteuttamista. Eli saa olla pohjattoman luova ja kiinnostunut maailmasta. Eli samaa, mitä toimittajana saa tehdä, mutta vielä vapaammin, koska omaan kanavaan saa tuutata mitä ikinä huvittaa.
On alalla tietenkin myös varjopuolia. Vaikkapa se, että moni bisnes perustuu hölmöjen asioiden kuluttamisen lisäämiseen. Mutta jospa lineaarinen talous pikkuhiljaa sysääntyy kiertotalouteen ja bisnesmallit vaihtuvat, niin silloin somevaikuttajat voivat olla isosti mukana muuttamassa tätä kulttuuria. Ja kyllä sitä kaikenlaista muutakin voi mainostaa ja jakaa tietoutta kuin edistää hilavitkuttimien myyntiä.
(Ja juu, kuluttamisen lisääminen ei todella ole somen ainoita varjopulia, niitähän kyllä riittää aina keskittymiskyvyn kuolemasta ulkonäköpaineiden lisäämiseen. Mutta en jaks nyt niistä!)
Mutta kiinnostavaa on, ja mielenkiinnolla odotan, mihin someala on matkalla!
No niin, sellaista horinointia. Ihanaa pääsiäistä!
Kuvat: Henri Juvonen // Storytel
Kuvissa on ihmisiä, joihin en olisi yhteenkään tutustunut ilman somea! <3
