Etätyöt aiheuttavat sosiaalista kitkaa

Meidän toimistolla on eräällä ikkunalaudalla paniikki-nappula. Joskus tekee mieli vähän painella sitä.

Monien muiden tavoin olen istunut lukuisissa Zoom-, Meets- ja Hangouts-palavereissa tämän vuoden aikana. (Onneksi olen säästynyt Skypeltä, en keski rasittavampaa tapaa olla ihmiseen yhteydessä. Mieluummin lukisin ihmisulosteella seinääni kirjoitettua viestiä kuin yrittäisin saada yhteyden johonkuhun Skypen avulla.)

Olen huomannut, että näihin etätyömeininkihin liittyy kirjoittamattomia sääntöjä – tai toiveita säännöistä, jotka voisivat tehdä kanssakäymisestä inhimillisempää.

Juttelin tästä ystäväni kanssa, ja hän kertoi, että näiden kahdeksan kuukauden aikana, jolloin hän on tehnyt yksin kotona etätöitä, mustille ruuduille puhuminen on alkanut olla piinaavaa. Ymmärrän sata pros.

Minustakin tuntuu tosi kummalliselta puhua palavereissa, jossa jokaisella on mikit ja videot pois päältä kaiken aikaa. Siinä tulee sellainen olo, että kuunteleeko kukaan, reagoiko kukaan, nyökytteleekö nuo tuolla vai ajattelevat, että mitä eukko horisee. Kun ei näe ilmeitä tai kuule ääntä, niin tuntuu, että kaikki palaverin kivat asiat on otettu pois. (Kivat asiat = muut ihmiset.)

Ilman muuta osallistun itsekin palsuihin niin, että kuva ja mikki ovat pois päältä. Tämä on kätevää, jos vaikka netti pätkii tai on enemmän jengiä linjoilla. Ja tykkään kyllä siitä, että jos on joku sen tyyppinen palsu, jossa minun pitää kuunnella joku esitys eikä tarvitse tehdä omia muistiinpanoja, niin ihan mielellään vaikka käyn kävelyllä silloin.

Ystäväni kertoi, että hän on ottanut kuitenkin sellaisen käytännön, että aina palaverin alussa ja lopussa hän laittaa hetkeksi kameran ja mikin päälle ja tervehtii ihmisiä. Tästä tulee sellainen fiilis, että päässä on oikea ihminen. Itse olen tähän mennessä ollut monen hengen palaverin vain alussa kamera päällä. Kuitenkin juteltuani kaverin kanssa aloin miettiä, että voisi olla kiva ele myös lopussa moikata videokuvan kautta. Tällä nimittäin voi välittää muille sellaisen fiiliksen, että hei täällä oltiin, kiva fiilis ja hyvä palaveri.

Etenkin niille, jotka työskentelevat yksin himassa, muiden ihmisten kasvojen näkeminen voi olla tärkeä juttu nyt, kun tätä eristysmeininkiä näyttää vain kestävän ja kestävän.Olen itse käynyt työhuoneella useampana päivänä viikossa, joten olen nähnyt muita ihmisiä. Meillä on siitä onnekasta, että väkeä on toimistolla ollut minun lisäkseni nolla, yksi tai kaksi, joten olen katsonut, että työhuonella on ollut vielä ok käydä.

Ihmiset reagoivat tähän etätyöhommaan niin eri tavoin. Osalle tämä on aivan unelma-aikaa, kun ei tule sosiaalisia häiriöitä. Moni kokee saavansa nyt paremmin töitä aikaiseksi.Johtamiselta tämä kuitenkin vaatii aika paljon, sillä kun ei nähdä kasvokkain, väärinymmärryksen vaara on isompi. Esimerkki: jos haluaa tarkistaa, että joku lupautui tekemään tietyn asian, niin kasvokkain sermin yli avokonttorissa asiasta hymyillen huikkaaminen on hyvin neutraalia.

Sen sijaan asian tsekkaaminen viestillä saati puhelulla voidaan paljon helpommin tulkita mikromanageeraukseksi, vaikkei se sitä olisi.

Saa käyttää aika paljon hymiöitä ja kohteliaita sanoja, jotta hyvä tunnelma säilyy yllä. Joutuu tekemään kasvokkain tapaamista enemmän tunnetyötä. Ymmärrän hyvin, että osa ihmisistä ei ajattele näitä ollenkaan, mutta toiset taas ovat herkkiä lukemaan fiiliksiä ja eleitä.

En siis yritä tässä nyt oikeastaan edes pauhata mistään uusista käytänteistä, jotka toivoisin etätyöpalsuihin, vaan ehkä vain pointata, että ihmiset reagoivat tähän tilanteeseen hyvin eri tavoin. Uskon, että tietynlainen etätyökulttuuri tulee nyt jäädäkseen koronarokotteenkin jälkeen. Siksi tällaisista käytänteistä on ihan fiksua keskustella työpaikoilla ääneen ja rauhassa.

Kiinnostaisi kuulla: onko teidän työpaikallanne otettu jotain toimivia käytäntöjä etätyöpalavereihin?