Darkest Hour menee aina ohi

Nukutin tuossa yhtenä iltana lapsosiani kello 19–21.45. Yleensä Didi nukahtaa seiskalta ja Alppu kasilta, mutta nyt näin ei käynyt, vaan molemmat rettelöivät silmittömästi. Kesän tuoma lämpö ja valo (meillä on makkarissa pimennysverho, mutta pitäisi hankkia varmaankin asunnon jokaiseen ikkunaan) yhdistettynä siihen poikkeustilaan, että Tiki oli työpaikkansa kesäjuhlissa saivat nuo pienet mulkvistit villitsemään toisiaan.Tällaisiin iltoihin mahtuu monia vaiheita. Se kun jompikumpi melkein nukahtaa, mutta sitten toinen päättää ölistä jotain, huutaa "mulla on kakkahätä ja tuu pyyhkimään" tai kikattaa täysiä jotain kohtausta, joka muistui päivällä katsotusta Late Lampaasta. Kun toinen lapsista katoaa yhtäkkiä sängystä ja löytyy keittiöstä, jossa se on kiivennyt tasolle ja mutustelee siellä myslipurkista rusinoita ja nauraa niin kuin itse piru. Kun toinen lapsista alkaa purra rintaa sadistisen kovaa ja nauraa sen perään silmät säihkyen.Ja ne vaatimukset. Neljä satua, neljä iltalaulua, selkään NinjaGo-hahmon piirtämistä. Uudestaan.Ja se kaikki kaman määrä, mikä pitää olla löydettynä. Mielivaltaisesti valittu unikaveri, joka vaihtuu illasta riippuen. Joskus uni ei mitenkään tule ilman Salama McQueen-hahmoa, toisinaan on pakko olla "se pieni kissapehmolelu, ei sitä suurta". Yleensä se, joka on häviksissä.Ja sitten kaikki nämä klassiset: on jano, on nälkä, on eksistentiaalinen kriisi (ei kun se taisikin olla syy mun omalle unettomuudelle).Joskus on iltoja, jolloin mikään ei auta. Ei tuulettaminen, ei lakanoiden mankeloiminen. Päinvastoin, silloin tekisi mieli mankeloida lapset unosten maille ja lähteä itse juomaan isoa tuoppia Pikku-Vallilaan.Yhden asian olen näissä illoissa – ja monissa muissa vanhemmuuden koetinkivissä – huomannut. Näinä iltoina tarvitaan Darkest Hour. Se pimein hetki, jolloin epätoivo käy kaikkein syvimmäksi. Jolloin löytää itsestään synkkiä ajatuksia ja syviä vihan tunteita lapsosia ja itseään ja omaa elämäänsä kohtaan. Jolloin ajattelee, että jumalani, miksi minut näin hylkäsit. Jolloin tekisi mieli kalauttaa itseään tai lasta tai ihan ketä tahansa. Sitä kihisee kiukkua tai epätoivoa, kun tajuaa, että tämä ilta tai yö meni tässä, minä en saanut yhtään omaa aikaa ja nyt kaikki meni.Ja mikä sairainta, lapset aistivat sen, kun Darkest Hour on koittanut. Niiden pienet juonikkaat mielet tietävät, että ne voittivat ja nurjesivat tuon henkisesti. Ja sitten – bang! – ne nukahtavat.Näin kävi taas. Kun elämänhaluni oli poistunut miltei neljän tunnin nukutusshown jälkeen, Tiki saapui kotiin, lähetti minut olohuoneeseen. Ja käveli minuutin päästä perässä ja sanoi, että lapset nukahti. En. Ymmärrä.Olen myös huomannut, että Darkest Houria ei voi feikata. Joskus sitä vain tarvitaan.Kyllä ne aina sitten lopulta nukahtavat.Lue myös:Uni ei tule ilman unikaveria