Te kysyitte, UPM vastaa –nyt puhutaan metsästä

Kaupallinen yhteistyö: UPM

Meidän pitäisi puhua metsästä, otsikoin edellisen postaukseni, ja keskustelu alkoi välittömästi.

Sain noin 200 viestiä, joissa monessa oli monia kysymyksiä, eli kysymyksiä tuli vähintään 300.

Olen tosi tyytyväinen, että metsä puhuttaa, koska meidän kaikkien pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Ihan jo siksi, että me kaikki voimme vaikuttaa metsien kohtaloon (äänestämällä esimerkiksi ensi kevään eduskuntavaaleissa). Myös siksi, että Suomessa on noin 600 000 metsänomistajaa, ja monesta on tulevaisuudessa tulossa sellainen, mikäli perii tai ostaa metsää.

Viesteistä nousi kolme isoa huolenaihetta ja kritiikkiä suomalaista metsänhoitoa kohtaan:

1. Avohakkuut vs jatkuva kasvatus

2. Lajien monimuotoisuus ja sitä uhkaavat asiat

3. Hiilinielujen pieneneminen

Tämän postauksen kuvat olen ottanut meidän huvilaa ympäröivästä metsästä. Tarkoitus on antaa siellä myrskyn kaatamien puiden lahota (tietty osan käytämme polttopuuna saunassa), sillä lahopuut ovat tärkeä koti monille lajeille.

Oikeastaan nämä kaikki kolme teemaa liittyvät vahvasti toisiinsa.

Lisäksi kysyttiin paljon puupohjaisten keksintöjen tulevaisuudesta sekä fossiilisten korvaamisesta. Myös semmonen metsänomistajan abc -postaus kiinnosti etenkin heitä, jotka omistavat nyt tai tulevaisuudessa metsää.

Palaan näihin aiheisiin myöhemmin. Tässä postauksessa keskityn noihin kolmeen huolenaiheeseen, joista tuli eniten kysymyksiä.

Tästä tuli nyt extrapitkä postaus, sillä kiinnostavaa kysyttävää oli niin paljon. Lukuohjeeksi annan sellaisen, että ensin puhutaan avohakkuista, sitten monimuotoisuudesta ja lopulta hiilinieluista. Jos jokin tietty teema kiinnostaa eniten, voit skimmailla suoraan sinne.

Metsänhoito on monimutkainen kokonaisuus

Olen aiemmin suhtautunut metsäteollisuuteen mustavalkoisesti (eli aika lailla negatiivisesti). Mitä enemmän olen perehtynyt aiheeseen, sitä enemmän harmaata näen.

Edelleen mun mielestä on asioita, jotka vaatisivat ripeää korjaamista (esimerkiksi se, että metsiä pitäisi suojella paljon nykyistä enemmän), mutta on kiinnostava kuulla, mitä kaikkea tällä hetkellä jo tehdään.

On totta, että tämä on nyt UPM:n kanssa tehty kaupallinen yhteistyö, mikä tarkoittaa sitä, että olen haastatellut nimenomaan heidän asiantuntijaansa, eli UPM:n ympäristöpäällikkö Tuomas Karaa tähän postaukseen.

Ajattelen, että tämä postaus on yksi kommenttipuheenvuoro isoon metsäkeskusteluun, joka toivon mukaan jatkuu ja laajenee. Se on tärkeä keskustelu.

Mutta ei enempää horinaa, nyt alan tykittää teidän kysymyksiä Tuomakselle.

Avohakkuut, voisiko niistä luopua?

Avaa ensin, mitä on jaksollinen kasvatus ja jatkuva kasvatus.

“Jatkuvassa kasvatuksessa metsä pyritään pitämään koko ajan jollain tasolla peitteisenä. Siellä on kaiken kokoista puustoa kaikissa hetkissä.

Jaksollinen kasvatus on yksinkertaistettuna sitä, että puita kasvatetaan tasaikäisrakenteisena, niille tehdään pari harvennusta ja lopuksi uudistushakkuu, minkä jälkeen viljellään uudet taimet metsään. Riippuen kasvupaikasta ja puulajista, yhteen kiertoon menee noin 70–100 vuotta.”

Selvennän vielä näitä termejä:

Jaksollisen kasvatuksen jakso päättyy siis uudistushakkuuseen eli päätehakkuuseen eli avohakkuuseen.

Jatkuvaa kasvatusta taas kutsutaan eri-ikäisrakenteiseksi kasvatukseksi, sillä silloin metsässä on eri ikäisiä puita. Toisin kuin jaksollisessa kasvatuksessa, jossa puut istutetaan yhdellä kertaa, jolloin ne ovat kaikki saman ikäisiä. 

Miksei avohakkuista luovuta kokonaan? Esimerkiksi Suomen Luontopaneelin mielestä jatkuvapeitteinen metsänkasvatus on parempi, jopa taloudellisesti. 

“Se ei ole yksiselitteistä, eikä asiaa kannata lähestyä joko- tai, vaan sekä- että näkökulmasta. Tällä hetkellä metsänkasvatuksessa tarvitaan molempia menetelmiä.

Eri lajit ovat riippuvaisia eri olosuhteista. Jotkut lajit tarvitsevat valoisia paahteisia kasvupaikkoja, toiset varjoisia olosuhteita.

Vaikkapa vadelma ja avoimien alueiden linnut viihtyvät hakkuuaukeilla, metsien umpeenkasvu taas uhkaa uhanalaista kangasvuokkoa. Monipuolisen kasvillisuuden ansiosta aukea on suotuisa ympäristö monille pölyttäjille.

En väitä lajien olevan riippuvaisia avohakkuista, mutta aukkojen valossa ja lämmössä viihtyy moni kasvi ja pölyttäjä. Jaksollisen kasvatuksen metsien tapaan jatkuvan kasvatuksen metsät vaativat luonnonhoidon toimenpiteitä eivätkä automaattisesti ole monimuotoisuuskeskittymiä.

Jos siirryttäisiin sormia napsauttamalla nykyhetkestä jatkuvaan kasvatukseen, olisi iso riski, että suomalaiset metsät kuusettuisivat. Kuusi on varjopuu toisin kuin esimerkiksi koivu ja mänty, jotka vaativat valoa.

Pahimmillaan kävisi niin, että metsät yksipuolistuisivat pitkällä aikavälillä. Tämä taas altistaisi ne tuhoille.”

Mutta ei kai voi sanoa niin, että metsät erityisesti tarvitsevat ihmisten apua, vaan että kyse on ennemminkin siitä, että ihmiset tarvitsevat metsistä puuta?

“Metsät kasvavat kyllä myös ilman ihmisen apua. Jos kuitenkin mietitään esimerkiksi metsiä hiilinieluina ja hiilivarastoina, voidaan todeta Suomen metsien kasvun eli käytännössä hiilensidonnan yli tuplaantuneen 1950-luvulta lähtien.

 Viimeisen 50 vuoden aikana puuston tilavuus on kasvanut miljardilla kuutiolla (60 %). Suomen metsät kasvavat edelleen selkeästi enemmän kuin niitä hakataan. Joka vuosi niihin sitoutuneen hiilen määrä kasvaa. Ei kuitenkaan pidä sivuuttaa viimeaikaisia tietoja, jonka mukaan metsiemme kasvu oli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin pienempi kuin edellisellä seurantakaudella. 

Taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset ovat Suomelle valtavat. Metsästä saa tavalla tai toisella ansioita yli 700 000 suomalaista ja metsä tuottaa verotuloja yli 3,5 miljardia euroa vuosittain.”

Eikö ikimetsässä, eli sellaisessa metsässä jota ei ole kaadettu, ole sitten monipuolisesti eri puulajeja?

“Missään nimessä ei pidä väheksyä vanhoja luonnontilaisia tai lähes luonnontilaisia metsiä. On lajeja, myös uhanalaisia, jotka vaativat menestyäkseen vanhoja metsiä.”

Miksi avohakkuita vastustetaan niin kiivaasti?

“Uskon, että yksi iso kritiikki liittyy visuaalisen kokemukseen. Vasta hakatut aukot eivät ole kauniita. Puut on viety pois isoilla koneilla ja jotta uudet taimet kasvaisivat mahdollisimman hyvin, maata on muokattu. Maanmuokkauksella luodaan uusille taimille hyvät kasvuolosuhteet ja estetään esimerkiksi tukkimiehentäituhoja.

Yksi eroavaisuus jatkuvan ja jaksottaisen kasvattamisen välillä on se, että jatkuvassa kasvatuksessa käytetään luontaisia taimia. Jaksollisessa kasvatuksessa taas käytetään jalostettuja taimia, jotka ovat nopeampikasvuisia ja kestävämpiä.

Avohakkuun jälkeen on muutaman vuoden aika, jolloin hakkuualue on karun näköinen. Sitten taimikko lähtee kasvamaan, tulee vadelmapensaat, horsmat, heinät ja muut valoisassa viihtyvät lajit. Minulle myös taimikko on metsä, vaikka puut ovatkin pienempiä.

Jos ajatellaan, että metsän kierto on 70–100 vuotta, niin siinä se on suhteellisen lyhyt hetki, kun metsä on päätehakkuun jälkeen ruman näköinen.

Mutta on totta, että ihmisen elämän perspektiivissä metsän avohakkuu on kuitenkin tosi lopullista – sen jälkeen kyseistä metsää ei näe enää samanlaisena kuin mitä se on ollut ennen hakkuuta. Ymmärrän tosi hyvin kokemuksen siitä, että silloin on menettänyt sen metsän.

Metsiä kannattaa kuitenkin tarkastella maisematasolla ja vaikka jostain metsä hakataan, niin hyvinkin läheltä ympäriltä samantyyppistä ja ikäistä metsää kuitenkin löytyy, ainakin muutaman vuoden kuluttua.”

Mutta eikö se ole avohakkuissa lajien säilymisen kannalta ongelma, että kun yhtäkkiä metsässä on iso aukko, niin ne eivät pääse muuttamaan seuraavaan paikkaan?

“Isossa kuvassa metsät ovat mosaiikki, jossa aina hakkuiden ympärillä on eri-ikäisiä metsiä, löytyy taimikkoa, nuorta, varttunutta ja vanhempaa metsää. Keskimääräinen uudistushakkuun koko on pari hehtaaria.”

(Säästän muut googlaukselta, hehtaari tarkoittaa siis aluetta, joka on 100 metriä x 100 metriä.)

“Lajien säilymistä varten on monia keinoja. 

Hakkuiden yhteydessä tehdään aina talousmetsien luonnonhoidon menetelmiä, joilla pyritään turvaamaan eri lajeille keskeisten resurssien olemassaolo: Jätetään eläviä ja kuolleita säästöpuita turvaamaan lahopuujatkumoa, jätetään vesistöjen rannoille suojavyöhykkeet ja säästetään arvokkaat elinympäristöt metsätalouskäytön ulkopuolelle.

On kiistämätön fakta, että avohakkuun jälkeen kohteen ominaisuudet, lajisto ja vaikka hiilivarasto muuttuvat. Yksittäisen kohteen sijaan me kuitenkin katsomme metsiä maisematasolla ja haluamme laajassa mittakaavassa varmistaa, että sopivia elinympäristöjä ja erilaisia metsiä on maisematasolla. Usein meidän ja metsien käyttöä kritisoivien tahojen ero on juuri tässä tarkastelumittakaavassa.”

No jos kaksi naapuria päättää hakata oman metsäplänttinsä yhtä aikaa, niin eikö metsään tule sitten isompi aukko kuin se pari hehtaaria?

“Jokainen metsänomistaja tekee päätökset omaan metsäomaisuuteen liittyen. Naapurin päätökset ja metsien käyttö ei yleensä vaikuta muiden hyödyntämismahdollisuuksiin. On kuitenkin poikkeuksia esimerkiksi jonkin erityisesti suojeltavan lajin osalta, jonka huomionnin vaikutukset voivat ulottua myös naapurin puolelle. 

Laki ei rajoita hakkuiden määriä, mutta laajemmalla tarkastelutasolla hakkuumäärien kestävyys varmistetaan metsäsertifiointikriteereillä, jotka edellyttävät, että hakkuut ovat pitkällä aikavälillä kestävällä tasolla.

Reilu 90 % suomalaista metsistä kuuluu metsäsertifioinnin piiriin.

Niistä noin 10 % kuuluu FSC-sertifikaattiin, joka on ekologisilta kriteereiltä vaativampi kuin PECF-sertifikaatti, johon kuuluu 90 % metsistä. 

UPM:n kaikki omat metsät kuuluvat molempiin sertifikaatteihin.”

Muistan jotenkin niin, että se PECF aiheutti keskustelua, joku taho sanoutui irti siitä?

“Siitä on ollut viime vuonna julkista keskustelua. 

ELY-keskukset ja SYKE oli mukana uuden PEFC kriteeristön neuvotteluprosessissa loppuun asti. He kuitenkin päätyivät siihen, että eivät allekirjoittaneet uutta PEFC-sertifiointistandardia.

Olin itsekin siinä prosessissa mukana, ja PEFC muuttui ekologisilta kriteereiltä huomattavasti parempaan suuntaan kuin edellinen versio. Luonnon kannalta siihen tuli paremmat kriteerit. Toki kehittämismahdollisuuksia jäi edelleen.

FSC-sertifioinnissa taas on mukana vahva luontojärjestöjen edustus, ja siinä näkyy hyvin vahvasti ympäristöpuolen vaikutus, mikä on hyvä asia.”

Tiedän aika vähän näistä sertifioinneista, mutta ajattelen itse, että tuo FSC on parempi sertifikaatti. Tosin en kyllä arjessa hirveästi valikoi vaikkapa kahvilaa sen mukaan, minkä sertifioinnin mukaan sen pahvimukin raaka-aine on hakattu. Ehkä pitäisi?

Entä kuka sen avohakkuupäätöksen sitten tekee?

“Metsänomistaja tekee aina päätöksen, miten hän haluaa metsiään hoitaa ja kasvattaa tai jättää hoitamatta. Metsäalan toimijat neuvovat ja antavat tukea, mutta päättävä taho siitä, mitä hakkuutapaa käytetään, on aina metsänomistaja.”

Neuvovatko metsäalan toimijat metsänomistajia aina, että avohakatkaa?

“Ei ole mitään linjaa, että neuvottaisiin kaikkia käyttämään jaksollista menetelmää. Metsänomistajilta kysytään hänen tavoitteitaan ja sitten katsotaan, millaiset kasvatusmenetelmät sopisivat parhaiten kyseisellä alueelle ja tukemaan metsänomistajan tavoitteita.”

Oliko niin, että vasta vuonna 2014 metsälaki muuttui niin, että se salli jatkuvan kasvatuksen ja sitä ennen oli pakko tehdä juuri tämä avohakkuu?

“Metsää ei ole ollut koskaan pakko hakata. Sen sijaan avohakkuun jälkeen metsä on aina pakko uudistaa, näin varmistetaan, että kaadetun metsän tilalle kasvaa aina uusi. Vuonna 2014 uudistettu metsälaki mahdollistaa metsän kasvattamisen eri-ikäisrakenteisenä. Lain aiemmassa versiossa tämä ei ollut mahdollista muuta kuin esimerkiksi tutkimustoimintaan liittyen. 

Okei, eli kerro nyt vielä, että miksi se jatkuva kasvatus ei ole Suomessa päämenetelmä metsänkasvatuksessa?

“Se tulee historiasta. Suomessa metsät on hoidettu ja käsitelty hyvin kattavasti, ja pitkään tähdättiin jaksolliseen kasvatukseen. Vielä pitkälle 2010-luvulle eri-ikäisrakenteiset hakkuut olivat lainvastaisia. 

Kun metsää on käsitelty jaksollisesti, sitä on vaikea muuttaa nopeasti. Jos päätettäisiin, että metsä siirtyy huomenna jatkuvaan kasvatukseen, siinä menisi silti paljon aikaa, sillä puiden kiertoaika on se 70–100 vuotta. Jaksollisesti kasvatetusta metsästä suurin osa puista on samanikäisiä ja samankokoisia, varttuneista metsistä puuttuu usein taimet ja nuorista metsistä suuremmat puut.

Jos olisi esimerkiksi jaksollisesti hoidettu metsä, johon on 50 vuotta sitten tehty päätehakkuu, niin valtaosa sen puista ovat noin 50-vuotiaita. Metsää pitäisi alkaa käsitellä niin, että isojen puiden joukkoon syntyisi pieniä taimia tai olemassaolevilla taimilla olisi kasvutilaa ja edellytykset kasvaa.

Siinä menee kymmeniä vuosia saada jaksollisesta metsästä jatkuvan kasvatuksen metsä. Eikä kaikilla kohteilla kasvupaikasta ja puulajista riippuen jatkuva kasvatus edes ole mahdollista. Ainakin jos mietitään hiilensidonnan ja taloudellisen tuoton näkökulmasta.

Erityisen hyvin jatkuva kasvatus sopii turvemaille, jotka taimettuvat tehokkaasti. UPM on sitoutunut käyttämään omissa metsissään rehevillä ojitetuilla soilla vain jatkuvaa kasvatusta. UPM tukee laajasti aiheen tutkimusta ja etsii koko ajan mahdollisuuksia jatkuvan kasvatuksen lisäämiseen.”

Tähän väliin mun pitää kommentoida, että jos suomalaisen metsänhoidon historia kiinnostaa enemmän, suosittelen kuuntelemaan Yle Areenasta Tiedetripin jakson, jossa Henry Tikkanen selvittää, miksi meillä on niin laajalle levinnyt tämä jaksollinen kasvatus.

Mä olen perimässä ja ostamassa metsää. Jos mun ykkösprioriteetti on luonnon monimuotoisuus, ja rahaa en välttämättä edes halua metsästä, niin mitä sille kannattaa tehdä?

“Riippuu metsästä ja kasvupaikasta. Jos sulle tärkeintä on ne lajit ja metsämaisema, niin oikea vaihtoehto on se, ettet hakkaa sitä metsää. Toisaalta monien lajien elinolosuhteiden parantaminen vaatii aktiivisia hoitotoimia, eikä totaalisuojelu aina tue kaikkien lajien vaatimuksia. 

Jos mietitään Suomen laajuudessa isompaa kuvaa, niin puupohjaisilla tuotteilla pyritään korvaamaan fossiilisia raaka-aineita. Jos metsiä ei hakattaisi enää ollenkaan, ei olisi raaka-aineita, millä korvata fossiilisia.

Tämä on tosi monimutkainen kysymys, myös lajien kannalta. Suomen metsien uhanalaisista lajeista 52 % elää Lehdoissa ja paahdealueilla. Nämä elinympäristöt edustavat kuitenkin vain 3 % metsäpinta-alasta. Näitä monia lajeja uhkaa umpeenkasvu ja elinolosuhteiden parantamiseksi nämä metsät vaativat usein hakkuita ja luonnonhoitotoimepiteita totaalisuojelu sijaan.

Lehdon tunnistaa siitä, jos iskee lapiolla tai kuokalla maahan ja sieltä tulee mustaa multaa vastaan. Lehtoja on vähän, koska parhaimmat ja rehevimmät kasvupaikat on raivattu pelloiksi.”

Miten metsien monimuotoisuutta voi turvata?

Okei, puhutaan lisää monimuotoisuudesta. Suomessa 11,9 % lajeista on arvioitu uhanalaisiksi. Punaisen kirjan mukaan lajien uhanalaistumiseen on vaikuttanut merkittävimmin metsäelinympäristöjen muutokset, jotka ovat ensisijainen uhanalaisuuden syy 733 lajille. Yleisimpiä niistä ovat metsien uudistamis- ja hoitotoimet, vanhojen metsien ja kookkaiden puiden sekä lahopuun väheneminen.  Toiseksi yleisin lajien uhanalaistumiseen vaikuttanut syy on avoimien elinympäristöjen umpeenkasvu, mikä on 639 lajin uhanalaisuuden syynä.

Millaisia keinoja teillä on biodiversiteetin säilyttämiselle?

“UPM on sitoutunut omissa metsissään siihen, että toiminnallamme on nettopositiivinen vaikutus luonnon monimuotoisuudelle. Tämän todentamiseksi meillä on kahdeksan numeerista indikaattoria, joilla meidän tekojen vaikuttavuutta mitataan.

Jos mä listaan muutaman: Arvokkaiden elinympäristöjen suojeleminen, lehtipuiden määrä metsissä sekä lahopuiden määrä. Pelkästään nämä mittarit eivät tietenkään takaa monimuotoisuuden säilymistä vaan keskiössä ovat teot. Luonnon monimuotoisuus otetaan huomioon jokapäiväisessä tekemisessä niin töiden suunnittelu kuin toteutusvaiheessa.

Tärkeintä on, että arvokkaat elinympäristöt ovat metsätalouskäytön ulkopuolella ja talousmetsissä tehdään tehokkaita ja vaikuttavia luonnonhoidon tekoja.

UPM omista 520 000 hehtaaria metsää, ja se on Suomen kolmanneksi suurin metsänomistaja. Suurin on valtio, ja toiseksi suurin on Tornator.

Suojelussa tai rajoitetussa käytössä UPM:n metsistä on 16 %, mikä on vaikuttava luku. Tavoite on, että tämä luku kasvaa koko ajan. Uusia kohteita tulee vastaan muun muassa maastosuunnittelutyön yhteydessä. Saamme myös tietoa kolmansilta osapuolilta.”

Kiinnostavaa, mimmosta yhteistyötä te teette vaikkapa luonnonsuojelujärjestöjen kanssa?

“Me tehdään paljonkin. Esimerkiksi Sääksisäätiön kanssa meillä on ollut jo kymmenien vuosien ajan yhteistyötä. Olemme tehneet ohjeistuksen sääksen pesien läheisyydessä toimimisesta ja parantaneet tekopesäverkostoa. Sääksisäätiön tarkoituksena on edistää petolintujen suojelua, seurantaa ja tutkimusta. 

Lintuaktiivien kanssa olemme tehneet yhteistyötä, jossa yhdellä UPM isolla metsäkiinteistöllä on tehty maisematason suunnittelua ja hoitotoimenpiteitä siten, että alueella esiintyville kuukkeleille on nyt ja tulevaisuudessa sopivia elinympäristöjä riittävästi tarjolla.  

Pidämme myös meihin kriittisesti suhtautuvien ryhmien kanssa yllä keskusteluyhteyttä ja juttelemme säännöllisin väliajoin. 

Olin pari viikkoa sitten esimerkiksi Greenpeacen apulaismaajohtajan ja metsävastaavan ja Luontoliiton toiminnanjohtajan kanssa keskustelemassa metsässä UPM:n toiminnasta, metsien käytöstä ja yhteistyön tiivistämismahdollisuuksista. 

Monesti jos olemme tehneet jonkun virheen, se tulee meidän sekä meidän auditoijan tietoon kolmannen osapuolen toimesta. Jos vaikka jokin toiminta on ollut sertifiointivaatimusten vastaista, meidän pitää viimeistään sitä kautta muuttaa ohjeistusta tai lisäkouluttaa ihmisiä.

Saamme säännöllisesti luontojärjestöiltä kritiikkiä toiminnastamme. Osasta tapauksista olemme eri mieltä, mutta monesti järjestöjen tekemät havainnot ovat olleet oikeita. Kritiikin avulla olemme myös pystyneet kehittämään toimintaamme. Sidosryhmäyhteistyöllä ja keskustelulla kriittisten ryhmien kanssa on oikeasti vaikutusta meidän toimintaamme.”

Puhutaan lahopuista. Miten UPM pyrkii varmistamaan sen, että metsiin jäisi eri lahoamisasteessa olevia sekä maassa lahoavia puita että myös pystyyn lahoavia puita? Ja vieläpä siten, että niitä kaikkia lajeja ja lahoamisasteessa olevia yksilöitä olisi monia eri puulajeja? 

“Lahopuu on yksi keskeisimmistä metsälajien elinympäristöistä. Omissa metsissä säästämme lähtökohtaisesti kaiken lahopuun. Lisäksi hakkuiden yhteydessä metsään jätetään säästöpuita, eli pystyyn jätetään lahopuiden lisäksi myös eläviä puita. Osa elävistä säästöpuista jää pystyyn vuosikymmeniksi ja osa kaatuu tai muuten kuolee nopeammin. 

Säästöpuiden tarkoituksena on juurikin varmistaa lahopuujatkumo, eli että kaikissa metsän kierron vaiheissa kohteilla on eri lahoasteen, puulajin ja eri asennossa olevaa lahopuuta. Lahopuujatkumon turvaaminen on yksi keskeisimmistä talousmetsien luonnonhoidon menetelmistä.”

Miten sitä lehtipuiden määrää kasvatetaan?

“Lehtipuiden määrän kasvattamiseen on kaksi lähestymistapaa. Voidaan perustaa metsiä, jotka ovat  lehtipuuvaltaisia. Päämenetelmä on kuitenkin se, että lehtipuut ovat kuusien tai mäntyjen seassa. Lehtipuut uudistuvat tosi tehokkaasti luontaisesti. Eri metsänkasvatuksen vaiheissa varmistetaan, että myös lehtipuusekoitusta jää metsiin riittävästi ja että niillä on edellytykset pärjätä kilpailussa muiden puiden kanssa.

Lehtipuiden määrä on yksi hyvä monimuotoisuuden mittari. Erityisesti tässä muuttuvassa ilmastossa se tuo metsiin resilienssiä, että metsät pärjäävät. Mitä monipuolisempi puusto on, sitä paremmin ne sopeutuu ilmastonmuutokseen ja pärjää tuholaisia, taudinaiheuttajia ja sään ääri-ilmiöitä, kuten myrskyjä vastaan.”

Istutetaanko niitä lehtipuita esimerkiksi päätehakkuun jälkeen?

“Jos kasvupaikka on sopiva ja on päätetty, että kohteelle halutaan lehtipuuvaltainen metsä on esimerkiksi koivun istutus erinomainen vaihtoehto.Tyypillisesti yhteen kohteeseen istutetaan vain yhtä puulajia, puulaji valitaan yleensä maaperän ravinteisuuden mukaan. Mänty parjää karuilla kasvupaikoilla, kuusi ja lehtipuut rehevämmillä.

Yhden puulajin metsät eivät kyllä kuulosta hirveän monimuotoisilta, miksei yhteen kohteeseen istuteta monia puulajeja?

“Viljeltävien taimien lisäksi uudistuskohteille syntyy aina myös luontaisia taimia. Erityisesti lehtipuut ovat tehokkaita uudistumaan luontaisesti. Eli huolimatta siitä, että istutetaan tiettyä puulajia syntyy kohteille luontaisesti myös muita puita.

Kuten aiemmin totesin, kaikki puulajit eivät sovellu kaikille kasvupaikoille ja jos mietitään vaikka hiilensidontaa, on järkevää käyttää puulajia, joka kasvaa kohteessa parhaiten. 

Viime vuosina olemme jonkin verran myös viljelleet meidän omalla Joroisten taimitarhalla kasvatettuja tervälepän taimia uudistuskohteiden kosteampiin paikkoihin. Tervaleppä viihtyy kosteissa olosuhteissa, jossa muut puulajit eivät välttämättä pärjäisi. Taloudellista hyötyä tästä ei ainakaan toistaiseksi ole tulossa, mutta monimuotoisuushyödyt on kiistattomat.”

Jos kaikkia näitä toimenpiteitä tehdään, niin miksi sitten niin moni laji on uhanalainen?

“Sertifiointi- ja talousmetsien luonnonhoito on suhteellisen uusi asia. Suunta ei muutu nopeasti, ja historiassa aiemmin ei ole osattu ottaa kaikkia monimuotoisuuteen liittyviä tarpeita huomioon.

Metsien kiertoaika on pitkä ja siksi luonnonhoidon toimenpiteiden vaikutukset saattavat näkyä vasta vuosien päässä. Kehitys on viime aikoina ollut oikeansuuntaista, toki se saisi olla nopeampaa. On vaikea yhtälö tasapainoilla eri näkökulmien ja tarpeiden välillä. Miten maksimoida hiilensidonta, luontoarvot ja saada metsistä vielä taloudellista hyötyä?”

Hiilinielujen säilyttäminen on äärimmäisen tärkeää

Okei, sitten vielä hiilinieluista!

(Ja tähän väliin, hyvä postauksen lukija, onnittelut että olet päässyt näin pitkälle!)

Kesällä uutisoitiin, että Suomen maankäyttösektori olisikin muuttumassa nieluista päästöiksi. Iso syy tähän on se, että metsiä hakataan niin paljon. Miten tähän reagoidaan?

“Maankäyttösektori pitää sisällään runsaasti muitakin osa-alueita kuin metsät. Metsät ovat edelleen vahva nielu ja kasvavat enemmän kuin niitä käytetään, mutta on tietysti huolestuttavaa, jos kehitys jatkuu niin, että hiilinielut pienenevät. Molemmissa metsäsertifioinneissa vaatimuksena on, että hakkuut ovat pitkällä aikavälillä kestävällä tasolla.

Hakkuiden vähentäminen on yksi tapa, mutta sitten pitää miettiä myös sitä toista puolta. Miten metsät saisi kasvamaan paremmin? Hiilensidonta on suoraan verrannollinen siihen, kuinka hyvin metsät kasvaa.

Loppupeleissä tämä on markkinataloutta ja ilmastoasiat ovat globaaleja: Jos Suomessa jätetään tekemättä jotain, se tehdään jossain muualla.

Suomi on metsien käytössä vastuullinen maa. Täällä on tarkka sääntely ja valvonta sekä kattavat metsäsertifioinnit. Täällä tehtävät asiat ovat todennäköisesti vastuullisempia kuin muualla maailmassa.”

Yksi kommentti oli, että pienet ja nuoret puut keräävät biomassaa nopeammin. Isot ja vanhat sitovat hiiltä nopeammin. Mitä voi tehdä, jotta isoja ja vanhoja puita ei kaadeta, vaan annetaan niiden sitoa hiiltä?

“Tämä menee toisin päin. Hiilensidonnan näkökulmasta nuoremmat metsät ovat tehokkaimpia. Kun kasvu hidastuu, hiilensidonta hidastuu. Jossain vaiheessa puun kasvu loppuu, minkä jälkeen sidonta loppuu ja sen jälkeen puu on vain hiilivarasto. Hiilensidonnan kannalta järkevämpää, että puu on puurakentamisessa tai muussa käytössä hiilen varastona ja metsässä on uusi nielu kasvamassa.”

Kiinnostaa vielä sellainen, että millaisia virheitä metsäteollisuudessa on tehty ja onko niistä opittu?

“Ensimmäiseksi tulee mieleen soiden ojittaminen. En tarkoita, että sitä ei olisi pitänyt tehdä ollenkaan. Mutta Suomessa on ojitettu vääränlaisia kohteita, joissa ei ole ollut mitään edellytyksiä metsänkasvatukseen. Ne olisi pitänyt jättää tekemättä.

Jatkuva kasvatus on ollut lain sallima menetelmä vasta vajaa kymmenen vuotta, vaikka se on tietyn tyyppisissä kohteissa toimiva menetelmä ja parhaiten metsänomistajan tavoitteita palveleva hoitomenetelmä. 

Luontokohteiden ja arvokkaiden elinympäristöjen turvaaminen on kehittynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. On tullut tiukempia lakivaatimuksia ja sertifiointivaatimuksia. 

Molemmat sertiifiontijärjestelmät (eli PEFC ja FSC)  uudistuvat ensi vuonna, ja ne ovat ekologisilta vaatimuksiltaan kunnianhimoisemmat kuin aeimmat.”

Loppuun vielä yksi kiinnostava kysymys: Mistä UPM jättää ostamatta puuta ja miksi?

“Me emme toimi pohjoisessa Lapissa ollenkaan. Emmekä ole saamelaisten kotiseutualueella. Emme myöskään nyt osta puuta Venäjältä tai laittomista lähteistä, tietenkään.

Täysin luonnontilaisia metsiä ei pidä hakata. Niitä ei Etelä-Suomessa ole juurikaan kuin luonnonsuojelualueilla.”

Ajattelen, että pitäisi suojella enemmän

On ollut tosi kiinnostava keskustella metsästä Tuomaksen kanssa. Tiedän, että näistä monet jutut jakavat mielipiteitä (myös tutkijoiden kesken), ja keskustelua voidaankin jakaa kommenttiosiossa.

Loppuun vielä sanon sen, että mun mielestä metsää pitäisi suojella Suomessa enemmän. Katsoin, että luonnontilaisten metsien määrä oli muutama vuosi sitten 2,9 prosenttia Suomen pinta-alasta. Jos ajatellaan, että kolme neljäsosaa Suomesta on metsää, niin kolmen prosentin luonnontilainen osuus on kyllä aika vähän. Niinpä ainakin valtion luonnontilaiset metsät pitäisi ainakin suojella.

Tsekkasin myös Maa- ja metsätalousministeriön sivuilta, että tällä hetkellä täysin hakkuiden ulkopuolelle suojeltuja metsiä on 2,4 miljoonaa hehtaaria eli noin 10 prosenttia metsä- ja kitumaan kokonaispinta-alasta. 

Ymmärrän kyllä, että metsien suojelussa on vastakkain on aika moni juttu: hiilensidonta ja fossiilien korvaaminen, suomalainen hyvinvointi (metsistä tulee paljon veroeuroja, joilla katetaan meille tärkeitä asioita) ja sitten lajien säilyminen. Ja sitten tietenkin metsän virkistyskäyttö, joka sekin on iso arvo.

Ylipäänsä metsäkeskustelussa ja metsänhoidossa pitäisi pitää jatkuvasti luontoarvoja esillä, pelkät kasvatetut puukuutiot eivät takaa suomalaisten hyvinvointia tulevaisuudessa.

Tähän mennessä, kun olen jutellut UPM:läisten kanssa, musta on ollut hienoa nähdä, että yhtiössä on töissä ihmisiä, joita aidosti kiinnostaa metsien tulevaisuus.

Toisaalta: se, että metsät selviävät tulevista vuosikymmenistä on myös elinehto puuta raaka-aineena käyttävälle yritykselle. Jos ei kasva raaka-ainetta, ei tule rahaakaan.

Ajattelen myös, että metsäyhtiöt ovat velkaa sekä luonnolle että ihan meille kaikille suomalaisille sen, että ne kehittävät toimintaansa luonnon kannalta kestävämmäksi. Suomalaisessa metsänhoidossa on etenkin historiassa tehty paljon virheitä.

Uskon myös, että metsäyhtiöiden tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten suuren yleisön silmissä metsien käytön oikeutus ja  hyväksyttävyys kehittyy. Metsät ovat nimittäin aika politisoitunut juttu. Ihan jo tästä syystä metsäteollisuuden pitää ottaa sellaiset asiat kuten monimuotoisuus ja hiilinielut tosissaan.

Nonni, semmonen epistola! Hurraa kaikille, jotka luitte tänne saakka. Ja vaikka tässä tekstissä on nyt yli 25 000 merkkiä, niin tämä on ihan pintaraapaisu isosta aiheesta.

Keskustelu jatkukoon, arvostan jokaista (asiallista) kommenttia!

Keskustelu jatkuu seuraavassa metsäpostauksessa, jossa esitetään eriäviä näkökulmia muun muassa avohakkuista.