Annan itselleni luvan valvoa

Minulla on nyt pitkään jatkunut sellainen ihana kausi, etten kärsi unettomuudesta muuta kuin aivan satunnaisen stressin alla (tyyliin ennen ensimmäistä Jälkipörssi-lähetystä). Tätä on jatkunut jo vuoden verran, siitä lähtien kun sain systeemistäni ulos tuon vauvelon (eli taaperon). Loppuraskaudesta kärsin aivan hirveästä unettomuudesta, ja muutenkin elämässäni on mennyt vuosia niin, että olen pääsääntöisesti valvonut melkein tai aivan kokonaan maanantain vastaisen yön.

Minun unettomuuteni on siis sellaista, etten saa unta, en millään. Tai siis lääkkeillä kyllä saan, mutten ole voinut käyttää niitä käytännössä viiteen vuoteen, sillä olen koko ajan imettänyt tai ollut raskaana tai muuten vain nukkunut jonkinlaisessa perhepetityyppisessä paikassa, johon unilääkkeet eivät sovi.

On aivan ihanaa ja etuoikeutettua elää tällaista elämää, että tietää saavansa iltaisin unta. Ei tarvitse stressata tai peljätä iltoja. Uni tulee, kun olen lukenut muutaman sivun jotain ihan ok kiinnostavaa mutta kuitenkin suht puisevaa teosta. (Tällä hetkellä luen nukahtamiskirjanani toista kertaa Seppo Saarion Näin sijoitat pörssiosakkeisin -kirjaa.)

Vaikka saan unta hyvin, en silti nuku tarpeeksi. Tähän on syynä se, etten nykyään malta mennä nukkumaan. Töitä on niin paljon, etten saa niitä tehtyä näin korona-aikana päivän aikana tarpeeksi, joten on pakko tehdä myös iltavuoro. Yleensä teen kasista yhteentoista hommia. En kuitenkaan pysty suoraan siirtymään tietokoneelta sänkyyn, koska pää käy vielä ylikierroksilla. Niinpä katson puolisen tuntia jotain sarjaa, juon kaakaota (olen aivan järjettömän koukussa nykyään lapsuuden luksukseen: O'boyn kaakaoon!) ja syön paahtoleipiä. Nämä iltaiset hetket, noin kello 23 tienoilla, kun koti on hiljainen ja minä saan katsella Successionin irvokkaita käänteitä, ovat aivan äärimmäisen nautinnollisia.

Kaikki lehtijutut sun muut toitottavat tällä hetkellä maanisesti, miten tärkeää uni on. Nukkuminen ja unihygienia ovat hyvin trendikkäitä. Meille kerrotaan, miten unta pitäisi priorisoida ja sille järjestää tarpeeksi aikaa. Tällä saarnalla on ollut minuun tasan yksi vaikutus: Koen valvomisestani huonoa omaatuntoa.

Tiedän, että olen paska ihminen, idiootti itseäni kohtaan, kuolen varmaankin diabeteksen ja sepelvaltimotaudin epäpyhään liittoon, elinaikani lyhenee 13 vuotta ja no, heinäsirkat ilmaantuvat etelästä laumoina ja syövät kaiken, mitä olen koskaan rakastanut. Minun todellakin pitäisi olla koskematta koneeseen iltaisin ja mennä kympin–yhdentoista maissa nukkumaan. Tiedän juu. Mutta kun en halua! En yksinkertaisesti halua.

Niinpä nukun sellaista seitsemää tuntia yössä, kahdestatoista seiskaan, vaikka varmasti elämäni olisi kaikin tavoin kirkkaampaa ja parempaa, jos nukkuisin kahdeksan tunnin yöunet.Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että rakastan illan työtunteja. Minusta on ihana puuhastella hommia ja sitten vielä tietää, että tulossa on ihana kaakao-televisiosarja-hetki lopun katharsiksena. Nämä tunnit ovat minulle niin tärkeitä, että olen mieluummin aamulla pikkuisen väsynyt kuin luopuisin niistä. Ja menetän 13 vuotta elämästi ja annan heinäsirkkojen ja muiden Niilin kirousten tulla ja viedä pelloilta viljat ja muuttaa veden vereksi. En välitä, ilta-aikani on pyhää ja tekee elämästäni ihanaa.

Olen alkanut ajatella, että valvomiseni on tietoinen päätös. Vaihtoehtoni ei ole joko nukkua enemmän tai valvoa, vaan valvoa niin että tunnen siitä huonoa omaatuntoa tai valvoa niin, että en tunne. Olen päättänyt valita jälkimmäisen.

Ylipäänsä elämässä olen alkanut ajatella, että kaiken maailman asiantuntijoiden suosituksia ei tarvitse aina noudattaa, ja asiasta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Koska valvomisesta podettu huono omatunto nakertaa minun kaakaohetkinautintoa, ja mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että kaakaohetkinautinto pysyy kirkkaana vailla omantunnonkolkutuksen vastenmielisiä tahroja.

Tämäkin teksti on kirjoitettu iltamyöhään, kun muut nukkuvat ja minä kekkuloin täällä kapinallisen elkein!