Aina voi luovuttaa

Vaikka mielestäni motto on täysin aikansa elänyt käsite, niin yhtä voimalausetta viljelen tasaisin väliajoin. Opin sen lukiossa eräältä fiksulta mutta todella letkeältä Villeltä. Hän kertoi motokseen: Aina voi luovuttaa.

Mun ja monen muun "kympin tytön" (lol) ongelma on se, että olen valmis hakkaamaan päätäni seinään niin kauan, kunnes pää hajoaa.

En oikein edes tiedä, mistä semmonen suoritusmeininki tunki elämääni, koska vielä lapsena olin semmonen hälläväliä ja vähän sinnepäin -muija. Jostain syystä yläasteella aloin kuitenkin pingottaa, ja sen jälkeen keskiarvon piti olla aina 10. (Se oli 9.9, koska liikunta.) Ajattelin (ja ajattelen usein edelleen), että jos johonkin ryhtyy, se pitää tehdä kunnolla ja loppuun saakka.

Mutta jos asiaa ajattelee ihan noin järjellä, niin ei kyllä tarvitse. Ja jos ajattelee taloustieteellä (mun uusi suosikkitapa hahmottaa maailmaa), niin ei todellakaan tarvitse.

Taloustieteessä puhutaan uponneista kustannuksista (sunk cost) ja vaihtoehtoiskustannuksista (opportunity cost). Uponneet kustannukset ovat sellaisia, joita ei voi saada enää takaisin: ne kertovat siitä, kuinka paljon vaivaa, rahaa, energiaa, sydänverta ihminen on laittanut työhön, ihmissuhteeseen, projektiin tai mihin ikinä. Vaihtoehtoiskustannukset taas kertovat tulevaisuudesta: mihin muuhun voisit käyttää aikasi, eurosi tai sydänveresi, jos luopuisit siitä, mitä olet nyt tekemässä.

Ongelma on, että ihminen miettii usein enemmän uponneita kustannuksia kuin vaihtoehtoiskustannuksia, vaikka oikeasti elämää kannattaisi elää juuri toisinpäin. (Lisää näistä käsitteistä ja luovuttamisen hyveistä myös Freaconomicsin aiheesta kertovasta podcastista.)

Eräitä historiani luovutuksia:

Liian kuormittava harrastus. Rakastain kitaransoittoa vielä silloin, kun kävin yksityistunneilla. Kun vaihdoin semibyrokraattiseen musiikkiopistoon, mun rakkaus kuoli. Inhosin pölyisiä iltapäiviä musiikkiopistossa ja sävelasteikkojen ainaista lurittelua. Yläasteella mun iltapäivät kuluivat pelkästään opistossa hengailuun, koska soittaminen ei ollut pelkästään soittamista, vaan piti käydä teoriatunneilla, soittaa kamariorkesterissa, lukea musiikin historiaa ja soittaa niitä hiton asteikoita yksityistunnilla. 

Soittamisen lopettaminen oli samaan aikaan vapauttavaa että kammottavaa. Välillä olen vähän katunut sitä, koska luovuttamisesta jäi semmonen trauma, etten ole edes pystynyt koskemaan kitaraan sen jälkeen. Mutta toisaalta, musta ei kuitenkaan olisi tullut ammattimuusikkoa. Ja ehkä opin tästä jotain.

Huono ihmissuhde. Hohoo, tämäkin yläasteella. Seurustelin kaksi (!) vuotta sellaisen tyypin kanssa, jonka kanssa mun olisi kannattanut seurustella kaksi päivää. Ne uponneet kustannukset, se uponnut sydänveri. Sen suhteen jälkeen toitotin aina kaikille, että jos ei viihdy suhteessa, kannattaa erota välittömästi. No, nyt en ole enää ihan yhtä jyrkkä, mutta kyllä tämä opetti sen, ettei ikäviin suhteisiin kannata laittaa omaa aikaa.

Epäpalkitseva työpaikka. Olin opiskeluaikoina duunissa kaupan kassalla yhden kesän, mutta niin sairasta kuin se onkin, mä en koskaan oppinut kunnolla käyttämään kassakonetta. Multa varmaan puuttuu jotain päästä, mutta vaikkapa joidenkin palautusten tekeminen oli täysin ylitsepääsemätöntä. Kerran aloin itkeä, kun yksi mummeli tylytti mua ja mietin siinä hetkessä: "Kaupan kassan ei kuulu itkeä. Se nyt vain on yksi universumin kirjoittamattomista säännöistä!" Lopetin työn ja aloin tehdä toista (Metro-lehtien jakaminen on huomattavasti helpompaa.) Siitä kesästä lähtien olen suhtautunut kaupan kassoihin suurella kunnoituksella: Täällä sää vaan ilman silmistä kuultavaa paniikkia piippaat nuo tuotteet menemään ja annat mulle oikean summan vaihtorahaa! 

Pieniä luovutuksia. Huonon kirjan tai elokuvan kesken jättäminen (oli tosi vaikeaa mulle aikaisemmin), lenkin lopettaminen kesken, jos tuntuu tuskaiselta, sellaisten pikku projektien hautaaminen, joihin aika ei tunnu riittävän. Sen semmoista.

Tämän horinan opetus on se, että jos tunnistat itsestäsi sellaista uskomatonta elämäsi suorittajaa, niin suosittelen kokeilemaan, että luovuta välillä. Lopetat vain pokkana kesken jonkun tympeän hommelin, johon olet laittanut paljon aikaa ja vaivaa. Se on helpottavaa, ja ehkä siitä oppii sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä ihan täydellisesti.

Elämä on täynnä asioita, joita ei voi luovuttaa. Tästä syystä olen sitä mieltä, että jos tulee semmonen nihkeä asia vastaan, jota ei ole ihan pakko tehdä loppuun, niin drop it. Suurin este luovuttamiselle on se massiivinen huonon omantunnon määrä, mikä siitä seuraa. Semmonen kalvava pikku paskiainen, joka sanoo, että luuseri kun luovutit. Sille äänelle pitää sanoa, että shut the fuckery, luovuta jo. 

Nimittäin, olen huomannut, että usein hälläväliä ja vähän sinnepäin -muijan elämä on onnellisempaa.

Lue myös:

Asiat, jotka näyttävät paremmalta kuin tuntuvat

  Tuleeko teille mieleen joku juttu elämässä, jolloin olette luovuttaneet (niin hankalaa kuin se onkin ollut)?