Äidin ja lapsen onni kohtasivat merellä

Käytettiin sunnuntain hellepäivä parhaalla mahdollisella tavalla: merellä. Purjehdittiin isän perheen kanssa Helsingin edustalla, kierrettiin Suomenlinnaa ja lähimaisemia. Meitä oli veneessä yhteensä yksitoista ihmistä, nuorin alle vuoden.

Koko päivä oli niin tulvillaan onnenhyrskäyksiä, että on vaikea eritellä, mikä oli hienoin hetki. Auringonläikät meressä liikkuivat meidän mukana, purjevene lipui eteenpäin sulavasti. Makasin kannella ja katselin ison purjeen huippua miettien, että voisin katsoa tätä näkymää vaikka elämäni loppuun asti. 

Myös mun pieni kaksivuotiaani innostui purjehtimisesta. Se tasapainotteli jo kannella ihan ammattilaisen elkein, ihmetteli suurta merta ja hengitti meri-ilmaa. Sisätilaa veneessä on kahden kajuutan verran, joten Alppunen pystyi juoksentelemaan ja ilakoimaan tilavasti. Oikeastaan tuollainen vene on juuri sopiva kaksivuotiaalle, ei ollenkaan ahdas, vaan kompakti.

Autossa pahoinvoiva lapseni pärjäsi hyvin keinuvassa veneessä. Merenkäynti ei toki käynyt kovinkaan villiksi missään vaiheessa, mutta tämä oli hyvä todiste siitä, että voimme purjehtia jatkossakin. 

En osaa sanoa, mikä meressä tekee minut niin onnelliseksi. Siellä on jotenkin vain tilaa ajatella. Kun katselee taivasta mereltä käsin, on suoranainen velvollisuus ajatella jotain muuta kuin seuraavan viikon to do -listaa. 

Purjehtimiseen kuuluu jotenkin sellainen herttainen hyväntuulisuus, kaikki ovat kirjaimellisesti samassa veneessä. Meidän veneilyyn kuuluu ylipäänsä sellainen leppoisuus, kaikki tehdään verkkaisesti. Juodaan sumppia, rupatellaan, otetaan päiväunet, käännetään ruoria.

Isän perheen vene on huomattavasti isompi ja tasaisempi kuin mun ja Oton H-vene. Sen kanssa purjehtiminen on tosi erilaista, ehkä vähemmän fyysistä ja rauhallisempaa. Mutta kyllä mä ajattelin nyt kokeilla ottaa Turussa Alpun meidän H-veneeseen, ainakin jollekin lyhyelle purjehdukselle. Se nautti tuolla olostaan niin paljon, jaksoi yllättävän rauhallisena istuskella siinä ruorin vieressä, niin ehkä sitä voisi kokeilla.

Pientä skabailua oli siitä, että aina kajuutan ulkopuolella täytyy olla pelastusliivi, mutta kun olen muuten melko löperö äiti, niin sitten Alppu kyllä tottelee, kun sanon painokkaasti, että tämä homma menee nyt näin ja asiasta ei keskustella.

Ennen kaikkea toivon, että Alpun keho ja mieli tottuvat veneessä olemiseen. Se on omanlaista elämää, ja on hauska, jos Alppu nyt pikkuhiljaa kasvaa siihen kiinni. 

Nyt on sellainen olo, että pitäisi päästä heti uudestaan merelle. Nostaa se ankkuri ja ne purjeet. Antaa mennä vain. 

Kenen muun kesään kuuluu merellä olemista?

 Katso myös: Veli ja minä hankimme purjeveneen  FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN