Äidin identiteetti oli jo valmiina

Juttelimme Raisan baby showereilla äitiyden identiteetistä. Jaoimme vahvasti yhden tietyn tunteen: Kun esikoinen syntyi, kapinoimme vahvasti äitiroolia vastaan.Oli hirveä tarve todistaa maailmalle ja ennen kaikkea itselleen, että "pimpelipom, ei tässä mikään ole yhtään muuttunut, minä olen sama vanha minä, kiinnostunut samoista jutuista, älyllinen ja järkevä ihminen, kykeneväinen spontaaneihin juttuihin, tyylikäskin vielä".Että tässä ei mihinkään omituiseen kuplaan olla vaipumassa eikä muututa hysteerisiksi äitihahmoiksi, joiden elämä pyörii vain lapsen ympärillä.Koska sitähän me ihan oikeasti pelkäsimme. Niin paljon, että tuo pelko vähän häiritsi äitiyden alkutaipaletta. Oli niin vahva tarve pitää vanhasta identiteetistä kiinni.Yksi meistä oli käynyt kolmekuisen vauvan kanssa sähköttömässä mökissä, jonne pääsi auton, parin lautan ja pienen veneen avulla."Se oli aivan älytöntä! Halusin vain todistaa, että pystyn ihan hyvin tekemään samoja asioita kuin ennenkin."Toinen meistä oli lähtenyt vastasyntyneen vauvan kanssa kaupungille kahville, ja voin todistaakseen itselleen, että pystyi, hän oli valinnut Aleksanterinkadun La Torrefazionen, jonne joutuu kiipeämään pienet ahtaat portaat ylös."Halusin todistaa itselleni, ettei vauva hidasta menoani."Muistimme myös keskusteluja lapsettomien ihmisten kanssa, joissa olimme jopa vähän kuin larpanneet, ettei koko lasta olisi olemassakaan. Pelko siitä, että jos vähän puhuisi vauvasta (eli isoimmasta ja mullistavimmasta kuulumisesta, mitä on tapahtunut ööö koko elämän aikana), niin sitten leimaantuisi sellaiseksi "äiti-ihmiseksi". Että mieluummin sitten puhuu vaikka älykkäästi maailmanpolitiikasta tai Kansallisteatterin ohjelmistosta, mutta vauvoista herran tähden ei. Vaikka luultavasti keskustelukumppania olisi ihan kiinnostanut aidosti, että mitä ystävälle kuuluu.Aloin itse vetää rajoja lapsettomien ja lapsellisten kavereiden välill: en viitsi pitkästyttää lapsettomia ystäviäni vauvakuulumisilla, kun ei heitä varmaankaan kiinnosta. Tai sitten, ehkä joku salaa haluaa perheen, ja tämä voi olla nii kipeä asia. Ei voi ikinä tietää.Ei voikaan, jos ei puhu. Nyt jälkikäteen ajateltuna on typerää, että tein itse tuon päätöksen ystävieni puolesta olla puhumatta vauvajuttuja.Nyt, kun olen ollut neljä vuotta äitinä, pystyn katsomaan itseäni vähän lempeämmin. Ymmärrän täysin, miksi halusin pitää vanhasta identiteetistäni niin kovasti kiinni. En halunnut, että minua pidetään minään hassahtaneena mammana tai vouhottavana vanhempana. Ei halunnut, että minua sekoitetaan sellaiseen porukkaan.Olin kuullut ihmisistä, jotka lapsen saatuaan linnoittautuvat sisään eivätkä näe enää ystäviään, laittavat kaiken aikansa ja rahansa lastenvaatteisiin ja suorittavat äitiyttä kaiken muun kustannuksella. Sellainen pelotti.Toisaalta tuo on myös melko ylimielinen ajatus. Että minä olisin jotenkin niin hirveästi parempi kuin ne muut, jotka uppoavat siihen äitikuplaan niin voimallisesti.Sitä paitsi kyllä minäkin siihen äitikuplaan vain menin. Sillä kyllä se elämä nyt vain muuttui. Aivan käsittämättömän valtavasti, sillä lailla, että arvojärjestys, arki, rutiinit, aivan kaikki meni uusiksi. Ja saikin mennä.Toisaalta taas, olen sama tyyppi kuin ennenkin. Haluan edelleen nähdä paljon kavereita, lukea lehtiä ja kirjoja, olla linnoittumatta mihinkään. Eli minuuden perusta on olemassa, äitiys tuli siihen päälle.Toisen lapsen kohdalla olin jo valmiiksi äiti. Minun ei tarvinnut todistella itselleni mitään. Kieltäydyn hankalan kuuloisesta mökkireissusta ja valitsen kahvilan, jossa on leikkimatto ilman minkäänlaisia epäonnistumisen tunteita. Arvostan helppoa elämää ja sitä, että lapsillani on kivaa.Toisaalta olen kyllä lähdössä esimerkiksi vauvan ja 4-vuotiaan kanssa reilaamaan, eli seikkailunhalua on olemassa. Mutta tätäkään en tee todistellaksi itselleni mitään, vaan siksi, että se tuntuu nyt hauskalta ja jännittävältä idealta. (Ja omat vanhempani matkasivat isosiskoni ja minun kanssa pikkubudjetilla aikoinaan, eli malliakin tähän löytyy.)Kun tapaan pienten vauvojen äitejä ja isiä, jotka julistavat vihaavansa muita vanhempia ja kaikenlaisia vauvaharrastuksia, symppaan heitä. Sitä ei vain halua antautua sille vanhemmuuspelille. Toisaalta taas kun tapaan syvässä vauvakuplassa olevia tyyppejä, symppaan heitäkin. Vanhemmuus on niin paineista, että tulee pakostakin sellainen olo, että yritän nyt tehdä kaiken oikein.Toisessa lapsessa on myös se kiva puoli, ettei voi enää samalla tavalla edes suorittaa, kun hommat menee päin peräpeiliä välillä kuitenkin, vaikka miten optimoisi.En todellakaan väitä, että olisin nyt joku konkariäiti, joka täältä huutelisi valmiin identiteetin kanssa neuvojaan kokemattomammille. Minä olen kahden pienen lapsen äiti, ja identiteettimatkaa on kuljettavana vaikka kuinka paljon. Siitä olen kuitenkin iloinen, että suhtaudun nykyään vähemmän ehdottomasti ja enemmän armollisesti sekä omaan että muiden ihmisten äiti-identiteetteihin (ja isäidentiteetteihin myös).On tämä tällaista ikuista säätöä, koko vanhemmuusbisnes.Kuvat: Punkaharjulta siltä viikonlopulta, kun tämä äitiyslomani alkoiLue myös:Pienet omahyväisyyden hyrskeetMaailman suloisin déjà vuHuominen on tänään – bailauksen loppu