2,5-vuotiaan jutut ovat parhaita
Joskus ajat ennen lasta olin Mondon juttumatkalla erään valokuvaajan kanssa. Hänellä oli kaksivuotias lapsi kotona, ja kysyin, että ikävöikö hän lasta matkalla. Hän vastasi, että aluksi ei, koska ei anna itsensä ajatella lasta. Mutta sitten matkan loppuvaiheessa, kun ajatukset jo vaeltavat lapseen, se tuntuu samalta kuin ikävöisi jotain ihastusta. Samaan aikaan valtava kaipuu toisen luo ja tunne siitä, että kotona odottaa jotain hykerryttävän ihanaa.
Nyt, kun minulla on tuollainen kaksivuotias kotona, niin ymmärrän tämän kuvauksen täysin. Lapsi on sellainen hahmo, johon on koko ajan ihastunut. Sitä kaipaa, kun on muualla, ja kun sitten on läsnä, niin lapsi tuntuu aivan huumaavan ihastuttavalta.
Olen puhunut ennenkin näistä ihastumisen kausista, ajoista, jolloin kaikki mitä lapsi tekee ja sanoo tuntuu pakahduttavan suloiselta. Alppu on viime aikoina alkanut jutella paljon, ja sieltä tulee niin suloista kamaa ulos.
On niin suloista, kun yhtäkkiä ukkeli alkaa laulaa päiväkodissa opittua laulua hennolla äänellä: "Pyölät ne pyölivät ympääli, ympääli.." (Tuntuu sairaalta, että lapsi osaa laulun!)
Alpun luotto siihen, että äiti voi korjata kaiken, on upea. Kerran kun hän oli kylvyssä pitkään, sormien iho rypistyi. Alppu tuli näyttämään sormiaan ja pyysi: "Äiti kojjaa."
On niin hellyyttävää, kun lapsi oma-aloitteisesti kaipaa syliä, pusuja ja haleja.
"Aliii!" meidän pieni (ranskalainen?) lapsonen huutaa ja ryntää syliin kädet ojossa. Sekä: "Putu! Putu!"
Aina kun Alppu osaa jotain, se on niin ylpeä: "Minä onnistuin!"
Lapsi osaa myös maanitella nykyään aivan omalla tavallaan. Alppu haluaisi, että lukisin hänelle iltaisin sellaista aivan superärysttävää Lentskarit-kirjaa (olemme lukeneet sitä kaksi kuukautta). Hän ottaa naamalleen sellaisen veikeän hymyilevän ilmeen ja tulee ihan mun kasvojen lähelle ja sanoo mairealla äänellä: "Äiti lutee. Äiti lutee lentokonekirjaa." Siihen on todella vaikea sanoa ei.
Myös Alpun väärinkäsitykset sanoista ovat hauskoja. Hän esimerkiki ajattelee, että aina jos ketä tahansa sattuu, niin pitää pyytää anteeksi. Esimerkiksi tuossa Lentskarit-kirjassa on kohtaus, jossa jumbojetti kone huutaa (tuskaisen näköisenä). Alppu kehotti mua yksi päivä: "Lentokonetta tattuu! Äiti pyytää aateeksi." Yritin selittää, että äiti voi lohduttaa, mutta ei äidin tarvitse pyytää anteeksi, kun ei äiti ole loukannut jumbojettiä, mutta tämä ei auttanut. Piti halata ja pyytää anteeksi.
Lapsen kanssa leikkiminen on mielestäni edelleen suht tylsää, mutta välillä, kun Alppuun sa yhteyden ja pientä naurattaa mun vitsailut, leikkiminenkin on tosi palkitsevaa. Tai jos saan itse inspiraation ja rakentelen jotain (kuten kuvassa näkyvä kaupunkisuunnittelun huipentuma puukerrostalokaupungista).
Ylipäänsä on suloista katsella, miten lapsi on nykyään niin oikea lapsi. Ruokapöydästä se lähtee ja sanoo: "Haluan mennä leikkimään." Jotenkin tuntuu edelleen käsittämättömältä, että miten minun lapseni osaa leikkiä?! Siitä tuli taianomaisesti tuollainen normaali lapsi, jolla on mielikuvitus ja joka tykkää leikkimisestä.
Hehe, itse asiassa yhtenä päivänä kesällä oltiin pihalla, ja Alppu osoitti pusikkoa: "Tuolla on dinoTAULUS!" (Alpulla on tapana painottaa sanojen loppuosia.) Minä olin vain, että "Ei siellä mitään dinosaurusta ole, ei meillä ole leludinosaurusta pihalla mukana." Kunnes naapurimme (jolla on vanhempia lapsia) käyttäytyi kuten normaali ihminen käyttäytyy ja sanoi: "Oo, onpa hieno dinosaurus!" (Olin täysin unohtanut sen vaihtoehdon, että lapsella tosiaan on sellainen asia kuin mielikuvitus. Ilonpilaajana yritin tuhota sen.)
Nykyään, kun Alppu laittaa kaksi autoa yhteen ja sanoo: "Minä syön sämpylää" hyväksyn jo tämän mielikuvitukseksi enkä ala korjata, että EI SE MITÄÄN SÄMPYLÄÄ OLE.
Myäs lapsen ystävyyssuhteet muihin lapsiin ovat hirmu suloisia. Einosta, Viidasta, Taimista, Puupesta, Lillistä, Pihlasta ja Pipalista puhutaan meillä usein, ja he saattavat nousta aivan yhtäkkiä vain mieleen. Toki enimmäkseen leikkiminen on edelleen sitä, että itse haluaa sen minkä toisella on, mutta paljon inhimillisempää menoa saa nykyään katsella.
Jotenkin vain kaikki, mitä 2,5-vuotias puuhailee (lukuunottamatta satunnaisia uhmakohtauksia) on taianomaista seurattavaa. Hyvää viihdettä, ja samalla siitä tulee jotenkin ylpeä olo. "Inanaa, inanaa!" kuten Alppu tapaa sanoa. Ihanaa!
Lue myös:
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN